Ohjelma

1850-luvun loppupuolella Giuseppe Verdi (1813–1901) oli menestynyt säveltäjä. Viimeaikaiset oopperahankkeet, joukossa Simon Boccanegra ja Naamiohuvit, olivat kuitenkin aiheuttaneet hänelle sen verran paljon harmaita hiuksia, että hän päätti ottaa säveltämisestä tauon. Verdi vetäytyi kotiinsa Parmaan. St. Agatan tilallaan hän vietti aikaa puutarhassa, ratsasti, metsästi, souti järvellä. Iltaisin hän pelasi korttia vaimonsa kanssa. Joskus hän hemmotteli itseään sikarilla. Arki oli tuttua ja turvallista ja pidemmän päälle puuduttavan tylsää.

Kun Pietarin kuninkaallinen teatteri otti yhteyttä toivoen Verdiltä uutta oopperaa, hän oli enemmän kuin valmis palaamaan sävellystyön pariin. Hän sai vapaat kädet aiheen suhteen ja tilasi Francesco Maria Piavelta libreton, joka perustui espanjalaisen de Saavedran näytelmään Don Álvaro. Kohtalon voima sai ensi-iltansa Pietarissa loppuvuodesta 1862.

Melodramaattisessa tarinassa kaikki päähenkilöt ovat oman kohtalonsa vankeja. Pyrkiessään pakenemaan kohtaloaan seurauksena on poikkeuksetta tuho ja kuolema. Oopperan suosituin numero on sen alkusoitto, jota leimaa raju, kohtaloa symbolisoiva johtoaihe.

Itävaltalainen Hugo Wolf (1860–1903) kuuluu lied-musiikin mestareihin. Hän ehti säveltää melkein 300 yksinlaulua muun muassa Goethen, von Eichendorffin ja Möriken runoihin ennen kun syfilis tuhosi hänen mielenterveytensä. 38-vuotiaana hän meni vapaaehtoisesti mielisairaalaan, jossa kuoli viisi vuotta myöhemmin. 

Wolfin suuri idoli oli Wagner, jonka musiikkia hän kriitikkona puolusti fanaattisesti. Wagnerin innoittamana hän kehitti yksilöllisen sävelkielen, jonka leimallisia piirteitä ovat emotionaalinen intensiteetti ja aikaansa nähden modernistinen soinnutus. Wolfin unelma oli kirjoittaa wagneriaaninen ooppera, mutta Der Corregidor (1895) kaatuu surkeaan librettoon ja Manuel Venegas (1897) jäi keskeneräiseksi. 

Italialainen serenadi on yksi Wolfin harvoista soitinkappaleista. Se syntyi vain parissa päivässä keväällä 1887 jousikvartetille ja oli alun perin tarkoitettu kolmiosaisen sarjan osaksi. 1892 Wolf sovitti serenadin alttoviululle ja kamariorkesterille ja harkitsi samalla neliosaisen ”italialaisen sarjan” säveltämistä. Hanke jäi toteutumatta. Max Reger teki vuonna 1903 Wolfin partituuriin perustuvan version kamariorkesterille. Kappale on esimerkki siitä Wolfin puolesta, joka välttää wagneriaanista pauhua ja retoriikkaa. Tämä on iloista, kepeän humoristista musiikkia. 

Felix Mendelssohn (1809–1847) oli taidemusiikin sunnuntailapsi. Hän syntyi pankkiiriperheeseen, jossa hänen lahjakkuutensa nähtiin varhain ja sen sallittiin kukoistaa. Hän liikkui jo lapsena kulttuuripiireissä ja osasi verkostoitua sekä teki loistavan uran säveltäjänä, pianistina ja kapellimestarina. Mutta menestystarinalla oli varjopuolensa. Mendelssohn alkoi kärsiä pahenevasta itsekritiikistä ja ajautui perfektionistiksi. Hän koki tehneensä parhaat sävellyksensä teinivuosinaan. Lopulta hän oli niin epävarma osaamisestaan, että alkoi pantata partituurejaan.

Eräs pihdatuksi joutuneista teoksista on Lontoon filharmonisen seuran tilauksesta syntynyt sinfonia A-duurissa. Kantaesitys Lontoossa keväällä 1833 oli menestys, mutta Mendelssohn ei ollut tyytyväinen ja teki partituurista uuden version. Sekään ei hänelle kelvannut, ja teos painettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Sinfonia on saanut järjestysnumeron neljä, vaikka se kronologisesti on Mendelssohnin kolmas.

Teoksen taustalla on Mendelssohnin matka Italiaan vuonna 1830: esimerkiksi toisen osan innoittajana on toiminut uskonnollinen kulkue Napolissa. Mendelssohnille sinfonian jatkuva suosio olisi ollut yllätys. Hän ei olisi arvannut yleisön ja muusikoiden rakastavan musiikin aurinkoisuutta ja soitinnuksen briljantteja tehoja. Sen sijaan hän olisi murehtinut jotakin omasta mielestään jähmeää äänenkuljetusta. Tällainen ihmelapsen kohtalo voi olla.

Pjotr Tšaikovskin (1840–1893) kamppailu seksuaalisen identiteetin kanssa kulminoitui vuonna 1878. Silloin hänen kulissiavioliittonsa nuoreen naisoppilaaseen kaatui ennen kuin se ehti kunnolla alkaa. Hän joutui myöntämään olevansa homoseksuaali, tosin vain itselleen, mutta pakeni silti varmuuden vuoksi skandaalia Sveitsiin ja Italiaan, jotta saisi säveltää rauhassa juoruilta ja vainoilta. Kriisi vapautti Tšaikovskin taiteellisesti aivan uudelle tasolle. Etenkin sinfonioihin ilmestynyt elämäkerrallisuus tarjosi musiikin kerronnalle syvemmän, dramaattisia käänteitä tarjoavan pohjavireen. 

Tšaikovskin kolme viimeistä sinfoniaa käsittelee kiellettyä, kohtalonomaista rakkautta, jota yksilön tahdonvoima ei kykene vastustamaan. Kuudes (1893) huipensi trilogian kouriintuntuvasti myös tosielämässä, sillä hän kuoli vain runsas viikko sinfonian kantaesityksen jälkeen. Arveltiin, että hänet olisi joko murhattu tai pakotettu itsemurhaan kostoksi paljastuneesta suhteestaan nuoreen sukulaispoikaan; todennäköisesti hän kuoli kuitenkin äkilliseen koleramyrkytykseen. Runsaat yhteensattumat ovat pitäneet huhut virkeinä näihin päiviin saakka.

Sinfonian lisänimi Pateettinen on Tšaikovskin veljen Modestin keksimä, ja harhaanjohtavasti käännetty. Venäjän kielessä pateettinen ei nimittäin tarkoita mahtipontista tai paatoksellista vaan pikemminkin tunteellista, intohimoista. Roihuavilla rakkauden tunnustuksilla alkava sinfonia päättyy pohjattomaan epätoivoon, kenties jopa kuolemaan.

Pjotr Tšaikovskin (1840–1893) kamppailu seksuaalisen identiteetin kanssa kulminoitui vuonna 1878. Silloin hänen kulissiavioliittonsa nuoreen naisoppilaaseen kaatui ennen kuin se ehti kunnolla alkaa. Hän joutui myöntämään olevansa homoseksuaali, tosin vain itselleen, mutta pakeni silti varmuuden vuoksi skandaalia Sveitsiin ja Italiaan, jotta saisi säveltää rauhassa juoruilta ja vainoilta. Kriisi vapautti Tšaikovskin taiteellisesti aivan uudelle tasolle. Etenkin sinfonioihin ilmestynyt elämäkerrallisuus tarjosi musiikin kerronnalle syvemmän, dramaattisia käänteitä tarjoavan pohjavireen. 

Tšaikovskin kolme viimeistä sinfoniaa käsittelee kiellettyä, kohtalonomaista rakkautta, jota yksilön tahdonvoima ei kykene vastustamaan. Kuudes (1893) huipensi trilogian kouriintuntuvasti myös tosielämässä, sillä hän kuoli vain runsas viikko sinfonian kantaesityksen jälkeen. Arveltiin, että hänet olisi joko murhattu tai pakotettu itsemurhaan kostoksi paljastuneesta suhteestaan nuoreen sukulaispoikaan; todennäköisesti hän kuoli kuitenkin äkilliseen koleramyrkytykseen. Runsaat yhteensattumat ovat pitäneet huhut virkeinä näihin päiviin saakka.

Sinfonian lisänimi Pateettinen on Tšaikovskin veljen Modestin keksimä, ja harhaanjohtavasti käännetty. Venäjän kielessä pateettinen ei nimittäin tarkoita mahtipontista tai paatoksellista vaan pikemminkin tunteellista, intohimoista. Roihuavilla rakkauden tunnustuksilla alkava sinfonia päättyy pohjattomaan epätoivoon, kenties jopa kuolemaan.

Helsingissä syntynyt ja opiskellut Tuuli Takala (s. 1987) on tätä nykyä valovoimaisimpia suomalaissopraanoja maailmalla. Takala löi läpi laulajana vuonna 2013 voittamalla Kangasniemen laulukilpailun ja Timo Mustakallio -laulukilpailun sekä debytoimalla Kansallisoopperan lavalla Taikahuilun Yön kuningattarena. Mozartin koloratuuriroolin Takala on laulanut myös esimerkiksi Lontoon Covent Gardenissa, Berliinin kaikissa kolmessa oopperatalossa, Wienin Volksoperissa, Savonlinnan oopperajuhlilla ja Toulonin oopperassa. Dresdenin Semperoperin solististoon hän liittyi vuonna 2015. 

Hiljattain Takala lauloi Sibeliuksen orkesterilauluja Saksan radion filharmonisen orkesterin solistina Pietari Inkisen johdolla sekä Helsingissä Urkuyö & Aaria -festivaalin konsertissa Musiikkitalon kuoron solistina. Viimeksi Takalan sopraanoääni soi Helsingin kaupunginorkesterin kanssa syyskaudella 2022, kun HKO kantaesitti Takalaa varta vasten sävelletyn Olli Kortekankaan laulusarjan Songs of Meena. ”Tuuli Takalan kimmeltävä ja notkea sopraano liiteli ja kuvioi lumoavasti, vaihtelevin dynaamisin sävyin”, kirjoitti Helsingin Sanomat kantaesityksestä. 

Takala aloitti viulunsoiton opinnot viisivuotiaana ja lauloi aktiivisesti kuoroissa. Vasta lukion jälkeen Takala hakeutui ensimmäisille laulutunneilleen, opiskeli Sibelius-Akatemiassa ensin musiikkikasvatusta ja vaihtoi sittemmin oopperalauluun. 

Suomalaistenori Tuomas Katajala (s. 1975) on uransa aikana esittänyt lukuisia teoksia oratorioista orkesteriteoksiin ja yksinlaulua barokista nykymusiikkiin. Hän on Pohjoismaiden maineikkaimpia ja monipuolisimpia tenoreita.

Syksyllä 2025 Katajala lauloi Mahlerin Tuhannen sinfonian solistina Latvian kansallisoopperassa Riiassa Tarmo Peltokosken johdolla. Hän esiintyi myös Kölnin oopperassa Wagnerin Reininkullan Frohin roolissa Marc Albrechtin johdolla ja lauloi Mahlerin Maan laulun esityksessätenorisolistina Palermon Teatro Politeama Garibaldissa.

Mahlerin kahdeksannen parissa ja Tarmo Peltokosken kanssa Katajala työskentelee jälleen kuluvalla konserttikaudella Hong Kongin filharmonisen orkesterin solistina. Muihin Katajalan tämän kauden vierailuihin lukeutuvat Beethovenin 9. sinfonia kera Turun filharmonisen orkesterin ja John Storgårdsin, Bachin Jouluoratorio Cantores Minoreksen solistina sekä Szymanowskin Kuningas Roger -ooppera Radion sinfoniaorkesterin kanssa.

Katajala opiskeli Sibelius-Akatemiassa ja jatkoi opintojaan Udo Reinemannin kansainvälisellä lied-mestarikurssilla Amsterdamin konservatoriossa sekä Pesarossa Alberto Zeddan Accademia Rossinianassa. Hän voitti ensimmäisen palkinnon Rooman Musica Sacra -laulukilpailussa 2004 ja toisen palkinnon Gösta Windbergh -kilpailussa. Suomen Kansallisoopperan laulajakaartiin Katajala kuului vuosina 2009–2014. 

Periaate huippumuusikoiden säännöllisestä orkesteritoiminnasta on pysynyt elinvoimaisena näihin päiviin saakka. Yli 140 toimintavuotensa aikana Helsingin kaupunginorkesteri on kantaesittänyt valtaosan Jean Sibeliuksen sinfonisesta tuotannosta säveltäjän itsensä johdolla ja jatkaa oman aikansa musiikin esittämistä tilaamalla teoksia sekä kansainvälisiltä että kotimaisilta säveltäjiltä. 

Vuosittain yli 100 000 kuulijaa tavoittava, nykyisellään 102 muusikon vahvuinen Helsingin kaupunginorkesteri on kasvanut tärkeäksi osaksi helsinkiläisten kulttuurillista pääomaa. Kaupunginorkesterin työ koskettaa niitäkin, jotka syystä tai toisesta eivät pääse konsertteihin Musiikkitaloon. Orkesteri esiintyy erilaisissa kokoonpanoissa eri puolilla Helsinkiä sekä tarjoaa lapsille ja nuorille esiintymismahdollisuuksia ja tavoittaa erityisryhmiä monipuolisen yleisötyön kautta. Orkesterin vuonna 2000 käynnistämä kummilapsitoiminta on laajentunut koko Helsingin laajuiseksi Kulttuurin kummilapset -toiminnaksi.

Helsingin lisäksi orkesteri tavoittaa monipuolisesti myös kansainvälisiä yleisöjä konsertoimalla ulkomailla ja levyttämällä aktiivisesti. Verkossa sekä suorina että jälkilähetyksinä nähtävät HKO Screen -konsertit sekä taustoittavat haastattelut tuovat katsojat ympäri maailman lähemmäs soivan taideteoksen syntyprosessia.

Orkesterin ylikapellimestarina ja taiteellisena johtajana on toiminut vuodesta 2023 alkaen Jukka-Pekka Saraste. Kausilla 2026–2028 päävierailijan paikan täyttää orkesteri itse ilman kapellimestaria soitettavilla konserteilla, joiden ohjelmistosta vastaavat muusikot itse.