Ohjelma

Vaikka Igor Stravinskyn (1882–1971) musiikki pysyi aina tunnistettavana ja omaperäisenä, lähes kaikkia hänen teoksiaan yhdistää häpeilemätön esikuvien imitointi, jopa kopiointi. Hänen seuraavan teoksensa tyyliä ja henkeä oli silti mahdotonta ennakoida; yli 70 aktiivivuotensa aikana hänen ominaissointinsa venyi aina venäläisromantiikasta moderniin dodekafoniaan ja jopa jazziin. Hänen tuotteliain ja tyylillisesti yhtenäisin kautensa osuu ensimmäistä maailmansotaa seuranneeseen uusklassismiin, joka kesti lähes 30 vuotta. 

Ajan keskeisin teos, Dumbarton Oaks (1938), on ilmiselvä kunnianosoitus 1700-luvun concerto grossoille, etenkin J. S. Bachin Brandenburgilaisille konsertoille. Teos syntyi yhdysvaltalaisen diplomaatin ja taidekeräilijän Robert Woods Blissin sekä hänen vaimonsa Mildred Barnes Blissin 30-vuotishääpäivän kunniaksi. Teoksen alkuperäinen nimi oli Dumbarton Oaks 8–v–1938 Blissien kartanon ja hääpäivän mukaan. Stravinskyn sairastuttua kantaesityksen johti hänen ystävänsä Nadia Boulanger, mutta Stravinsky johti sen vielä kahdesti, muun muassa vuonna 1958 Blissien kultahääpäivänä.

Kolmiosainen Dumbarton Oaks imitoi Blissien kartanon jättimäistä puutarhaa runsaine rönsyineen ja säntillisine, suorakulmaisine pensaskäytävineen. Barokinajan konserttojen tyylille uskollisesti jokainen soitin saa näyttää taitojaan ja erityispiirteitään pitkin teoksen vaihtelevia taitteita, aina vauhdikkaasta ensiosasta ja keinahtelevasta hitaasta osasta villiin finaaliin saakka.

Italiasta tuli modernismin suurvalta 1900-luvun puolivälissä, kun kokonainen säveltäjäsukupolvi rakensi tyylejään sarjallisen musiikin perustoille. Luigi Dallapiccolan, Bruno Madernan, Luigi Nonon ja Giacinto Scelsin johtaman porukan kenties moni-ilmeisin oli Luciano Berio (1925–2003): hän otti ensimmäisten joukossa elektroniikan omakseen, ja hänen Sinfoniaansa pidetään yhtenä uuden musiikin mullistavimmista innovaatioista. Sitä, kuten teosta Folk Songs (1963/1973), värittää Berion maailmankatsomus: ihminen on sidottu yleiseen ja yksilölliseen menneisyyteen, joka jatkuvasti kommentoi nykyhetkeä muistoilla, mielleyhtymillä ja viittauksilla. 

Folk Songs syntyi Berion ex-vaimolle, mezzosopraano Cathy Berberianille. Se on sekalainen kokoelma sardinialaisia, sisilialaisia, yhdysvaltalaisia, ranskalaisia ja armenialaisia lauluja, joskin aitoja kansanaineksia on lähinnä mausteena. Kaksi ensimmäistä, Black is the Colour ja I Wonder as I Wander, ovat säveltäjä John Jacob Nilesin (1892–1980) muokkaamia perinnemelodioita, kun taas La donna ideale ja Ballo ovat Berion omia sävellyksiä italialaisiin kansanrunoihin. Oksitaaninkieliset Malurous qu'o uno fenno (Onneton on se, jolla on vaimo) ja Lo Fïolairé (Kehrääjätär) ovat auvergnelaista perua. Berberian taas merkitsi Azerbaidžanilaisen rakkauslaulun muistiin huonolaatuiselta äänilevyltä, ja koska hän ei osannut azerin kieltä alkuunkaan, vain yksi venäjäksi laulettu säe on kielellisesti järkevä. Siinä verrataan rakkautta kuumaan hellaan. 

Vaikka W. A. Mozart (1756–1791) oli päässyt klarinetin makuun muutamassa teinivuosien divertimentossaan Italiassa, hänen kotikaupungissaan Salzburgissa soitinta ei juuri tunnettu saati soitettu. ”Olisipa meilläkin klarinetteja!” hän kirjoitti isälleen vuonna 1777 Mannheimista. Seuraavana vuonna Pariisissa hän käytti soitinta ensimmäistä kertaa sinfoniassa (nro 31), mutta vasta ystävyys wieniläiseen virtuoosiin ja vapaamuurariveljeen Anton Stadleriin avasi Mozartille klarinetin kaikki salat. 

Klarinetin ”ihmismäisestä” äänestä hullaantunut Mozart kirjoitti Stadlerille trion, kvinteton ja konserton sekä näyttäviä sooloja Requiemiin ja oopperoihin Tituksen lempeys sekä Taikahuilu. 

Klarinettikvintetto (1789) on paitsi lajityyppinsä ensimmäinen teos myös merkittävä esityö Mozartin viimeiselle soitinteokselle, klarinettikonsertolle (1791). Kolmiosainen kvintetto on alkujaan kirjoitettu basettitorvelle, klarinetin matalammalle serkulle, joskin nykyään sitä esitetään useimmiten A-klarinetilla. 

Teoksen kainosti hymyilevään, surumielisyyden rajoilla horjuvaan tunnelmaan vaikuttivat mahdollisesti koko Mozartin kauhujen vuotta leimanneet vastoinkäymiset: sietämätön velkataakka, lapsen kuolema, vaimon sairastelu. Varmaa on, että kvintetolla Mozart näytti esimerkkiä kymmenille jälkipolvien säveltäjille Weberistä Brahmsiin, jotka ottivat klarinetin kamariteoksissaan täysimääräisesti käyttöön inhimillisyyttä ilmentävänä äänilähteenä.

Felix Mendelssohn (1809–1847) oli taidemusiikin sunnuntailapsi. Hän syntyi pankkiiriperheeseen, jossa hänen lahjakkuutensa nähtiin varhain ja sen sallittiin kukoistaa. Hän liikkui jo lapsena kulttuuripiireissä ja osasi verkostoitua sekä teki loistavan uran säveltäjänä, pianistina ja kapellimestarina. Mutta menestystarinalla oli varjopuolensa. Mendelssohn alkoi kärsiä pahenevasta itsekritiikistä ja ajautui perfektionistiksi. Hän koki tehneensä parhaat sävellyksensä teinivuosinaan. Lopulta hän oli niin epävarma osaamisestaan, että alkoi pantata partituurejaan.

Eräs pihdatuksi joutuneista teoksista on Lontoon filharmonisen seuran tilauksesta syntynyt sinfonia A-duurissa. Kantaesitys Lontoossa keväällä 1833 oli menestys, mutta Mendelssohn ei ollut tyytyväinen ja teki partituurista uuden version. Sekään ei hänelle kelvannut, ja teos painettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Sinfonia on saanut järjestysnumeron neljä, vaikka se kronologisesti on Mendelssohnin kolmas.

Teoksen taustalla on Mendelssohnin matka Italiaan vuonna 1830: esimerkiksi toisen osan innoittajana on toiminut uskonnollinen kulkue Napolissa. Mendelssohnille sinfonian jatkuva suosio olisi ollut yllätys. Hän ei olisi arvannut yleisön ja muusikoiden rakastavan musiikin aurinkoisuutta ja soitinnuksen briljantteja tehoja. Sen sijaan hän olisi murehtinut jotakin omasta mielestään jähmeää äänenkuljetusta. Tällainen ihmelapsen kohtalo voi olla.

Pjotr Tšaikovskin (1840–1893) kamppailu seksuaalisen identiteetin kanssa kulminoitui vuonna 1878. Silloin hänen kulissiavioliittonsa nuoreen naisoppilaaseen kaatui ennen kuin se ehti kunnolla alkaa. Hän joutui myöntämään olevansa homoseksuaali, tosin vain itselleen, mutta pakeni silti varmuuden vuoksi skandaalia Sveitsiin ja Italiaan, jotta saisi säveltää rauhassa juoruilta ja vainoilta. Kriisi vapautti Tšaikovskin taiteellisesti aivan uudelle tasolle. Etenkin sinfonioihin ilmestynyt elämäkerrallisuus tarjosi musiikin kerronnalle syvemmän, dramaattisia käänteitä tarjoavan pohjavireen. 

Tšaikovskin kolme viimeistä sinfoniaa käsittelee kiellettyä, kohtalonomaista rakkautta, jota yksilön tahdonvoima ei kykene vastustamaan. Kuudes (1893) huipensi trilogian kouriintuntuvasti myös tosielämässä, sillä hän kuoli vain runsas viikko sinfonian kantaesityksen jälkeen. Arveltiin, että hänet olisi joko murhattu tai pakotettu itsemurhaan kostoksi paljastuneesta suhteestaan nuoreen sukulaispoikaan; todennäköisesti hän kuoli kuitenkin äkilliseen koleramyrkytykseen. Runsaat yhteensattumat ovat pitäneet huhut virkeinä näihin päiviin saakka.

Sinfonian lisänimi Pateettinen on Tšaikovskin veljen Modestin keksimä, ja harhaanjohtavasti käännetty. Venäjän kielessä pateettinen ei nimittäin tarkoita mahtipontista tai paatoksellista vaan pikemminkin tunteellista, intohimoista. Roihuavilla rakkauden tunnustuksilla alkava sinfonia päättyy pohjattomaan epätoivoon, kenties jopa kuolemaan.

Pjotr Tšaikovskin (1840–1893) kamppailu seksuaalisen identiteetin kanssa kulminoitui vuonna 1878. Silloin hänen kulissiavioliittonsa nuoreen naisoppilaaseen kaatui ennen kuin se ehti kunnolla alkaa. Hän joutui myöntämään olevansa homoseksuaali, tosin vain itselleen, mutta pakeni silti varmuuden vuoksi skandaalia Sveitsiin ja Italiaan, jotta saisi säveltää rauhassa juoruilta ja vainoilta. Kriisi vapautti Tšaikovskin taiteellisesti aivan uudelle tasolle. Etenkin sinfonioihin ilmestynyt elämäkerrallisuus tarjosi musiikin kerronnalle syvemmän, dramaattisia käänteitä tarjoavan pohjavireen. 

Tšaikovskin kolme viimeistä sinfoniaa käsittelee kiellettyä, kohtalonomaista rakkautta, jota yksilön tahdonvoima ei kykene vastustamaan. Kuudes (1893) huipensi trilogian kouriintuntuvasti myös tosielämässä, sillä hän kuoli vain runsas viikko sinfonian kantaesityksen jälkeen. Arveltiin, että hänet olisi joko murhattu tai pakotettu itsemurhaan kostoksi paljastuneesta suhteestaan nuoreen sukulaispoikaan; todennäköisesti hän kuoli kuitenkin äkilliseen koleramyrkytykseen. Runsaat yhteensattumat ovat pitäneet huhut virkeinä näihin päiviin saakka.

Sinfonian lisänimi Pateettinen on Tšaikovskin veljen Modestin keksimä, ja harhaanjohtavasti käännetty. Venäjän kielessä pateettinen ei nimittäin tarkoita mahtipontista tai paatoksellista vaan pikemminkin tunteellista, intohimoista. Roihuavilla rakkauden tunnustuksilla alkava sinfonia päättyy pohjattomaan epätoivoon, kenties jopa kuolemaan.

Mezzosopraano Fleur Barron on The Timesin mukaan ”tyrmäävä esiintyjä”, jonka vuoden 2025 Saariaho-tulkinta oli Grammy-palkinnon arvoinen. Barron lauloi Kaija Saariahon Adriana Mater -oopperan nimiroolin San Franciscon sinfoniaorkesterin ja Esa-Pekka Salosen levytyksellä.

Barronin viime kauden kohokohtiin lukeutuvat muun muassa ensiesiintyminen New Yorkin filharmonikkojen kanssa Gustavo Dudamelin johdolla David Lanfin oratorion The Wealth of Nations kantaesityksessä sekä debyytti Kirill Petrenkon johtaman Berliinin filharmonikkojen solistina Mahlerin Tuhannen sinfoniassa Salzburgin pääsiäisfestivaalilla. Keväällä 2027 Barron laulaa Lili Boulangerin Faust ja Hélène -kantaatissa Geneven Orchestre de la Suisse Romanden solistina Daniel Hardingin johdolla. 

Fleur uskoo vakaasti musiikkiin kulttuurienvälisen vuoropuhelun edistäjänä ja parantavana voimana ja pyrkiikin luomaan suunnittelemistaan kamarimusiikkiohjelmistoista moniäänisiä ja osallistavia. Hän myös opettaa aktiivisesti ja on pitänyt mestarikursseja muun muassa Manhattan School of Musicissa, Philadelphian Academy of Vocal Artsissa, Royal Academy of Musicissa, Royal Northern College of Musicissa, Malesian filharmonikoissa, Temple Universityssä ja Lontoon King’s Collegessa.

Fleur syntyi Pohjois-Irlannissa singaporelaiselle äidille ja brittiläiselle isälle ja kasvoi Hongkongissa sekä myöhemmin New Yorkissa. Hän on suorittanut vertailevan kirjallisuudentutkimuksen kandidaatintutkinnon Columbian yliopistossa ja laulutaiteen maisterintutkinnon Manhattan School of Musicissa.

Hayato Suminon (s. 1995) pianotaiteella on ystäviä ympäri maailmaa konserttisaleissa ja sosiaalisessa mediassa, jossa Suminolla on yli 2,2 miljoonaa seuraajaa. Sumino on esiintynyt monien maailman johtavien orkestereiden kanssa, kuten Tokion NHK- ja Yomiuri Nippon -sinfoniaorkestereiden, Tokion ja Japanin filharmonisten orkestereiden sekä Baltimoren ja Chicagon sinfoniaorkestereiden kanssa. Suminolle myönnettiin viime vuonna Schleswig-Holsteinin musiikkifestivaalin Leonard Bernstein -palkinto sekä kaksi Opus Klassik -palkintoa.

Marraskuussa 2025 Sumino teki historiaa järjestämällä kaikkien aikojen ensimmäisen pianoresitaalin Yokohaman K-Arenalla, joka on yksi Japanin suurimmista keikka-areenoista. Guinnessin ennätyskirja tunnusti konsertin yli 18 tuhannen myydyn lipun perusteella suurimmaksi sisätiloissa järjestetyksi pianoresitaaliksi.

Viime kaudella Sumino debytoi Pekingin musiikkifestivaalilla, jossa hän tulkitsi Prokofjevin kolmannen pianokonserton BBC:n filharmonisen orkesterin kanssa John Storgårdsin johdolla. Sumino kiersi myös ensi kertaa Eurooppaa brittiläisen Aurora-kamariorkesterin solistina. Kuluvalla kaudella Sumino suuntaa mm. Zürichin Tonhalle-orkesterin, Kölnin filharmonian ja Los Angelesin filharmonikkojen solistiksi. Sumino on opiskellut myös insinööritieteiden maisteriksi Tokiossa.

Mahler Chamber Orchestra on kehittänyt ainutlaatuista sointiaan perustamisvuodestaan 1997 lähtien. Orkesterin taipaleella keskeistä on ollut myös sen organisaation ketteryys ja demokraattisuus: MCO:ta johtavat sen omat muusikot yhteistyössä hallinnon ammattilaisten kanssa. Mahler Chamber Orchestra on tähän mennessä esiintynyt yli 40 maassa viidellä mantereella.

MCO:n sointia leimaa kamarimusiikillinen yhtyesoitto, joka rakentuu sen valppaiden ja itsenäisten muusikkopersoonien varaan. Orkesterin ydinohjelmisto ulottuu wieniläis-klassismista ja varhaisromantiikasta nykymusiikkiin ja kantaesityksiin.

MCO:n soitossa kuuluvat yhä merkittävästi sen perustajan, kapellimestari Claudio Abbadon sekä kunniakapellimestari Daniel Hardingin vaikutteet. MCO:n nykyisiä taiteellisia kumppaneita ovat pianistit Mitsuko Uchida ja Yuja Wang, viulisti Augustin Hadelich sekä alttoviulisti Antoine Tamestit. Orkesterin konserttimestarit Matthew Truscott ja José Maria Blumenschein liidaavat orkesteria säännöllisesti.

Joka kesä MCO muodostaa Luzernin festivaaliorkesterin ytimen. Yhteistyö Daniel Hardingin kanssa on vienyt MCO:n lukuisille arvostetuille festivaaleille ja konserttisaleihin ympäri Eurooppaa. Orkesteri toimii Hitzackerin Musikwoche-festivaalin taiteellisena johtajana ja tästä vuodesta alkaen myös Baden-Badenin pääsiäisfestivaalin residenssiorkesterina. 

Kuluneella syyskaudella Mahler Chamber Orchestra on ehtinyt konsertoida Luzernin festivaalin lisäksi Italiassa sekä Sloveniassa ja saapuu Helsinkiin Saksan Coesfeldistä.