Ohjelma

On aamu maatilalla, missä Pekka asuu isoisänsä kanssa. Isoisä on aloittanut jo työt ja maatilan eläimet ovat heränneet. Pekka on rohkea poika, mutta hän ei isoisän varoituksista huolimatta muista aina sulkea veräjää. Niin käy myös tänä aamuna. Tilalla asuva ankka nauttii päästessään kerrankin pihan ulkopuolelle lätäkköön kylpemään, mutta mitä tapahtuu, kun viereisestä metsästä tulee susi. Onneksi Pekka on paitsi rohkea, myös nokkela, joten hätä ei ole tämän näköinen.

Helsingin Kaupunginteatterin ja Helsingin kaupunginorkesterin yhteisteos kunnioittaa Prokofjevin alkuperäisteosta ja tuo siihen lisäksi uutta musiikkia, tanssia ja teatterin taikaa.

Itävaltalainen Hugo Wolf (1860–1903) kuuluu lied-musiikin mestareihin. Hän ehti säveltää melkein 300 yksinlaulua muun muassa Goethen, von Eichendorffin ja Möriken runoihin ennen kun syfilis tuhosi hänen mielenterveytensä. 38-vuotiaana hän meni vapaaehtoisesti mielisairaalaan, jossa kuoli viisi vuotta myöhemmin. 

Wolfin suuri idoli oli Wagner, jonka musiikkia hän kriitikkona puolusti fanaattisesti. Wagnerin innoittamana hän kehitti yksilöllisen sävelkielen, jonka leimallisia piirteitä ovat emotionaalinen intensiteetti ja aikaansa nähden modernistinen soinnutus. Wolfin unelma oli kirjoittaa wagneriaaninen ooppera, mutta Der Corregidor (1895) kaatuu surkeaan librettoon ja Manuel Venegas (1897) jäi keskeneräiseksi. 

Italialainen serenadi on yksi Wolfin harvoista soitinkappaleista. Se syntyi vain parissa päivässä keväällä 1887 jousikvartetille ja oli alun perin tarkoitettu kolmiosaisen sarjan osaksi. 1892 Wolf sovitti serenadin alttoviululle ja kamariorkesterille ja harkitsi samalla neliosaisen ”italialaisen sarjan” säveltämistä. Hanke jäi toteutumatta. Max Reger teki vuonna 1903 Wolfin partituuriin perustuvan version kamariorkesterille. Kappale on esimerkki siitä Wolfin puolesta, joka välttää wagneriaanista pauhua ja retoriikkaa. Tämä on iloista, kepeän humoristista musiikkia. 

Felix Mendelssohn (1809–1847) oli taidemusiikin sunnuntailapsi. Hän syntyi pankkiiriperheeseen, jossa hänen lahjakkuutensa nähtiin varhain ja sen sallittiin kukoistaa. Hän liikkui jo lapsena kulttuuripiireissä ja osasi verkostoitua sekä teki loistavan uran säveltäjänä, pianistina ja kapellimestarina. Mutta menestystarinalla oli varjopuolensa. Mendelssohn alkoi kärsiä pahenevasta itsekritiikistä ja ajautui perfektionistiksi. Hän koki tehneensä parhaat sävellyksensä teinivuosinaan. Lopulta hän oli niin epävarma osaamisestaan, että alkoi pantata partituurejaan.

Eräs pihdatuksi joutuneista teoksista on Lontoon filharmonisen seuran tilauksesta syntynyt sinfonia A-duurissa. Kantaesitys Lontoossa keväällä 1833 oli menestys, mutta Mendelssohn ei ollut tyytyväinen ja teki partituurista uuden version. Sekään ei hänelle kelvannut, ja teos painettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Sinfonia on saanut järjestysnumeron neljä, vaikka se kronologisesti on Mendelssohnin kolmas.

Teoksen taustalla on Mendelssohnin matka Italiaan vuonna 1830: esimerkiksi toisen osan innoittajana on toiminut uskonnollinen kulkue Napolissa. Mendelssohnille sinfonian jatkuva suosio olisi ollut yllätys. Hän ei olisi arvannut yleisön ja muusikoiden rakastavan musiikin aurinkoisuutta ja soitinnuksen briljantteja tehoja. Sen sijaan hän olisi murehtinut jotakin omasta mielestään jähmeää äänenkuljetusta. Tällainen ihmelapsen kohtalo voi olla.

Pjotr Tšaikovskin (1840–1893) kamppailu seksuaalisen identiteetin kanssa kulminoitui vuonna 1878. Silloin hänen kulissiavioliittonsa nuoreen naisoppilaaseen kaatui ennen kuin se ehti kunnolla alkaa. Hän joutui myöntämään olevansa homoseksuaali, tosin vain itselleen, mutta pakeni silti varmuuden vuoksi skandaalia Sveitsiin ja Italiaan, jotta saisi säveltää rauhassa juoruilta ja vainoilta. Kriisi vapautti Tšaikovskin taiteellisesti aivan uudelle tasolle. Etenkin sinfonioihin ilmestynyt elämäkerrallisuus tarjosi musiikin kerronnalle syvemmän, dramaattisia käänteitä tarjoavan pohjavireen. 

Tšaikovskin kolme viimeistä sinfoniaa käsittelee kiellettyä, kohtalonomaista rakkautta, jota yksilön tahdonvoima ei kykene vastustamaan. Kuudes (1893) huipensi trilogian kouriintuntuvasti myös tosielämässä, sillä hän kuoli vain runsas viikko sinfonian kantaesityksen jälkeen. Arveltiin, että hänet olisi joko murhattu tai pakotettu itsemurhaan kostoksi paljastuneesta suhteestaan nuoreen sukulaispoikaan; todennäköisesti hän kuoli kuitenkin äkilliseen koleramyrkytykseen. Runsaat yhteensattumat ovat pitäneet huhut virkeinä näihin päiviin saakka.

Sinfonian lisänimi Pateettinen on Tšaikovskin veljen Modestin keksimä, ja harhaanjohtavasti käännetty. Venäjän kielessä pateettinen ei nimittäin tarkoita mahtipontista tai paatoksellista vaan pikemminkin tunteellista, intohimoista. Roihuavilla rakkauden tunnustuksilla alkava sinfonia päättyy pohjattomaan epätoivoon, kenties jopa kuolemaan.

Pjotr Tšaikovskin (1840–1893) kamppailu seksuaalisen identiteetin kanssa kulminoitui vuonna 1878. Silloin hänen kulissiavioliittonsa nuoreen naisoppilaaseen kaatui ennen kuin se ehti kunnolla alkaa. Hän joutui myöntämään olevansa homoseksuaali, tosin vain itselleen, mutta pakeni silti varmuuden vuoksi skandaalia Sveitsiin ja Italiaan, jotta saisi säveltää rauhassa juoruilta ja vainoilta. Kriisi vapautti Tšaikovskin taiteellisesti aivan uudelle tasolle. Etenkin sinfonioihin ilmestynyt elämäkerrallisuus tarjosi musiikin kerronnalle syvemmän, dramaattisia käänteitä tarjoavan pohjavireen. 

Tšaikovskin kolme viimeistä sinfoniaa käsittelee kiellettyä, kohtalonomaista rakkautta, jota yksilön tahdonvoima ei kykene vastustamaan. Kuudes (1893) huipensi trilogian kouriintuntuvasti myös tosielämässä, sillä hän kuoli vain runsas viikko sinfonian kantaesityksen jälkeen. Arveltiin, että hänet olisi joko murhattu tai pakotettu itsemurhaan kostoksi paljastuneesta suhteestaan nuoreen sukulaispoikaan; todennäköisesti hän kuoli kuitenkin äkilliseen koleramyrkytykseen. Runsaat yhteensattumat ovat pitäneet huhut virkeinä näihin päiviin saakka.

Sinfonian lisänimi Pateettinen on Tšaikovskin veljen Modestin keksimä, ja harhaanjohtavasti käännetty. Venäjän kielessä pateettinen ei nimittäin tarkoita mahtipontista tai paatoksellista vaan pikemminkin tunteellista, intohimoista. Roihuavilla rakkauden tunnustuksilla alkava sinfonia päättyy pohjattomaan epätoivoon, kenties jopa kuolemaan.

Periaate huippumuusikoiden säännöllisestä orkesteritoiminnasta on pysynyt elinvoimaisena näihin päiviin saakka. Yli 140 toimintavuotensa aikana Helsingin kaupunginorkesteri on kantaesittänyt valtaosan Jean Sibeliuksen sinfonisesta tuotannosta säveltäjän itsensä johdolla ja jatkaa oman aikansa musiikin esittämistä tilaamalla teoksia sekä kansainvälisiltä että kotimaisilta säveltäjiltä. 

Vuosittain yli 100 000 kuulijaa tavoittava, nykyisellään 102 muusikon vahvuinen Helsingin kaupunginorkesteri on kasvanut tärkeäksi osaksi helsinkiläisten kulttuurillista pääomaa. Kaupunginorkesterin työ koskettaa niitäkin, jotka syystä tai toisesta eivät pääse konsertteihin Musiikkitaloon. Orkesteri esiintyy erilaisissa kokoonpanoissa eri puolilla Helsinkiä sekä tarjoaa lapsille ja nuorille esiintymismahdollisuuksia ja tavoittaa erityisryhmiä monipuolisen yleisötyön kautta. Orkesterin vuonna 2000 käynnistämä kummilapsitoiminta on laajentunut koko Helsingin laajuiseksi Kulttuurin kummilapset -toiminnaksi.

Helsingin lisäksi orkesteri tavoittaa monipuolisesti myös kansainvälisiä yleisöjä konsertoimalla ulkomailla ja levyttämällä aktiivisesti. Verkossa sekä suorina että jälkilähetyksinä nähtävät HKO Screen -konsertit sekä taustoittavat haastattelut tuovat katsojat ympäri maailman lähemmäs soivan taideteoksen syntyprosessia.

Orkesterin ylikapellimestarina ja taiteellisena johtajana on toiminut vuodesta 2023 alkaen Jukka-Pekka Saraste. Kausilla 2026–2028 päävierailijan paikan täyttää orkesteri itse ilman kapellimestaria soitettavilla konserteilla, joiden ohjelmistosta vastaavat muusikot itse.