Ohjelma

Jean Sibeliuksen (1865–1957) ensimmäiset ei-kamarimusiikilliset teokset syntyivät näytelmiin ja kuvaelmiin, ja myös viimeiseksi jääneen orkesteriteoksensa hän kokosi Myrsky-näytelmän musiikeista. Niin ikään hänen suurimmat menestysteoksensa, kuten Finlandia ja Valse Triste, syntyivät näyttämötapahtumien säestykseksi. Musiikki Maurice Maeterlinckin näytelmään Pelléas ja Melisande (1905) valmistui Helsingin Ruotsalaisen teatterin tilauksesta.

Maeterlinckin näytelmä oli saanut kantaesityksensä vuonna 1893 Pariisissa ja löytänyt nopeasti mestarisäveltäjien suosioon. Vain kymmenessä vuodessa Gabriel Fauré, Arnold Schönberg ja Claude Debussy olivat tuoneet sävelillään uusia tasoja alkuperäistekstin symbolismissa kylpevään staattisuuteen. Myös Sibelius pysyi uskollisena näytelmän sumuiselle, vihjailevalle tyylille, jossa psykologinen painostavuus korvaa merkittävät juonenkäänteet. Näytelmämusiikki julkaistiin konserttisarjana lähes kokonaisuudessaan jo samana vuonna; tänään siitä kuullaan neljä osaa.

Jylhä, ritarillisilla tunnelmilla silattu alkusoitto Linnan portilla johdattaa maailmaan, jossa kolmiodraama tapahtuu. Surumielinen oboesoolo esittelee Mélisanden, onnettomasti kihlautuneen nuorikon, jonka hänen miehensä Golaud tapaa metsäpuron rannalta. Tanssillinen välisoitto edeltää kohtausta, jossa Pelléas ja Mélisande sopivat salatapaamisesta. Mélisanden kuolema päättää näytelmän tavattoman haikeisiin hyvästeihin. 

Kun nuori Sergei Prokofjev (1891–1953) rymisteli Pietarin konserttikentälle, Venäjän tuhatvuotinen tšaarivalta oli murenemassa ja maailma luisumassa kohti suursotaa. Rautasormisen, kuvia kumartamattoman pianovirtuoosin konemainen soittotapa peilasi aikansa ilmastoa: romanttiset haavekuvat kuuluivat menneisyyteen, oli voimaperäisten riitasointujen aika. Prokofjev jakoi ensimmäisellä ja toisella pianokonsertollaan (1912 ja 1913) kriitikot karkeasti kahtia ihailijoihin ja vihaajiin; kiistatonta oli, että moista moukarointia ei ollut kuunaan kuultu.

Kolmatta pianokonserttoa (1921) Prokofjev kokosi kuin tilkkutäkkiä ompelemalla kahdeksan vuoden aikana syntyneitä, sekalaisia luonnoksiaan yhteen. Teoksen tyylikirjo onkin värikäs: varhaisvuosien modernismissa kylpeviä jaksoja lomittaa uusklassinen, sarkasmilla silattu linjakkuus. Konserton lopulliseen ilmeeseen vaikutti varmasti myös Prokofjevin muutto Yhdysvaltoihin, millä oli tapana hioa eurooppalaissäveltäjistä terävimmät särmät. Kun Prokofjev soitti kantaesityksen solistina joulukuussa 1921 Chicagossa, teos otettiin kalseasti vastaan. Pian siitä tuli Prokofjevin bravuuri, jonka hän vuonna 1932 myös levytti.

Kolmiosainen konsertto alkaa orkesterin viattomalla pastoraalilla, jonka piano peittää tulisiin juoksutuksiin – vastavoimien mittelö leimaa koko ensiosaa. Toinen osa muuntelee gavottiteemaa milloin virnistäen, milloin mystiikkaan vaipuen, kun taas finaalin loppu tempaisee pianistiset tulvaportit selälleen.

Jean Sibeliuksen (1865–1957) merkittävimmät teokset saivat usein lopullisen muotonsa vasta työläiden korjauskierrosten jälkeen. Esimerkiksi viulukonsertto, sävelrunot Lemminkäinen, Satu ja Bardi sekä ensimmäinen sinfonia kantaesitettiin versioina, joita Sibelius ei sittenkään voinut hyväksyä. 

Kenties kuuluisin esimerkki on silti viides sinfonia (1915–1919), jota Sibelius sävelsi yhteensä seitsemän vuotta ja joka kantaesitettiin peräti kolme kertaa. Kun hän johti ensimmäisen, neliosaisen version, hän oli jo juhlittu kansallissankari ja sai tietenkin ylistävän vastaanoton. Häntä itseään teos ei silti tyydyttänyt. Seuraavilla versioilla hän hamusi kohti yhä yhtenäisempää muotoa, jossa kaikki liittyisi kaikkeen, eikä yksikään teemaesiintymä jäisi ilman luontevaa selitystä. Lähes neljä vuotta ensimmäisen esityksen jälkeen kuullusta lopullisesta versiosta tuli kuin tulikin Sibeliuksen sinfonisen kehityskaaren lakipiste ja soitetuin sinfonia. 

Kolmiosainen sinfonia esittelee niukat aineksensa heti alussa puhaltimilla, jotka ilmaantuvat tyhjästä kuin horisonttia lävistävät auringonsäteet. Pian ne joutuvat taistelemaan elintilastaan paksua pilvipeitettä vastaan, kunnes voimat yhdistyvät ja taivas repeää auki fanfaarien kera. Toinen osa on vähäeleinen muunnelmasarja, jonka melodioissa välähtelee jo aavistuksia finaalista ja sen kuuluisasta joutsenten ylilentoteemasta. Sinfonian päätös on merkillinen: aivan kuin säveltäjä hakkaisi pelin poikki hurmioituneen kiihkon keskellä. Tältäkö turhautuminen kuulostaa? 

Felix Mendelssohn (1809–1847) oli taidemusiikin sunnuntailapsi. Hän syntyi pankkiiriperheeseen, jossa hänen lahjakkuutensa nähtiin varhain ja sen sallittiin kukoistaa. Hän liikkui jo lapsena kulttuuripiireissä ja osasi verkostoitua sekä teki loistavan uran säveltäjänä, pianistina ja kapellimestarina. Mutta menestystarinalla oli varjopuolensa. Mendelssohn alkoi kärsiä pahenevasta itsekritiikistä ja ajautui perfektionistiksi. Hän koki tehneensä parhaat sävellyksensä teinivuosinaan. Lopulta hän oli niin epävarma osaamisestaan, että alkoi pantata partituurejaan.

Eräs pihdatuksi joutuneista teoksista on Lontoon filharmonisen seuran tilauksesta syntynyt sinfonia A-duurissa. Kantaesitys Lontoossa keväällä 1833 oli menestys, mutta Mendelssohn ei ollut tyytyväinen ja teki partituurista uuden version. Sekään ei hänelle kelvannut, ja teos painettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Sinfonia on saanut järjestysnumeron neljä, vaikka se kronologisesti on Mendelssohnin kolmas.

Teoksen taustalla on Mendelssohnin matka Italiaan vuonna 1830: esimerkiksi toisen osan innoittajana on toiminut uskonnollinen kulkue Napolissa. Mendelssohnille sinfonian jatkuva suosio olisi ollut yllätys. Hän ei olisi arvannut yleisön ja muusikoiden rakastavan musiikin aurinkoisuutta ja soitinnuksen briljantteja tehoja. Sen sijaan hän olisi murehtinut jotakin omasta mielestään jähmeää äänenkuljetusta. Tällainen ihmelapsen kohtalo voi olla.

Pjotr Tšaikovskin (1840–1893) kamppailu seksuaalisen identiteetin kanssa kulminoitui vuonna 1878. Silloin hänen kulissiavioliittonsa nuoreen naisoppilaaseen kaatui ennen kuin se ehti kunnolla alkaa. Hän joutui myöntämään olevansa homoseksuaali, tosin vain itselleen, mutta pakeni silti varmuuden vuoksi skandaalia Sveitsiin ja Italiaan, jotta saisi säveltää rauhassa juoruilta ja vainoilta. Kriisi vapautti Tšaikovskin taiteellisesti aivan uudelle tasolle. Etenkin sinfonioihin ilmestynyt elämäkerrallisuus tarjosi musiikin kerronnalle syvemmän, dramaattisia käänteitä tarjoavan pohjavireen. 

Tšaikovskin kolme viimeistä sinfoniaa käsittelee kiellettyä, kohtalonomaista rakkautta, jota yksilön tahdonvoima ei kykene vastustamaan. Kuudes (1893) huipensi trilogian kouriintuntuvasti myös tosielämässä, sillä hän kuoli vain runsas viikko sinfonian kantaesityksen jälkeen. Arveltiin, että hänet olisi joko murhattu tai pakotettu itsemurhaan kostoksi paljastuneesta suhteestaan nuoreen sukulaispoikaan; todennäköisesti hän kuoli kuitenkin äkilliseen koleramyrkytykseen. Runsaat yhteensattumat ovat pitäneet huhut virkeinä näihin päiviin saakka.

Sinfonian lisänimi Pateettinen on Tšaikovskin veljen Modestin keksimä, ja harhaanjohtavasti käännetty. Venäjän kielessä pateettinen ei nimittäin tarkoita mahtipontista tai paatoksellista vaan pikemminkin tunteellista, intohimoista. Roihuavilla rakkauden tunnustuksilla alkava sinfonia päättyy pohjattomaan epätoivoon, kenties jopa kuolemaan.

Pjotr Tšaikovskin (1840–1893) kamppailu seksuaalisen identiteetin kanssa kulminoitui vuonna 1878. Silloin hänen kulissiavioliittonsa nuoreen naisoppilaaseen kaatui ennen kuin se ehti kunnolla alkaa. Hän joutui myöntämään olevansa homoseksuaali, tosin vain itselleen, mutta pakeni silti varmuuden vuoksi skandaalia Sveitsiin ja Italiaan, jotta saisi säveltää rauhassa juoruilta ja vainoilta. Kriisi vapautti Tšaikovskin taiteellisesti aivan uudelle tasolle. Etenkin sinfonioihin ilmestynyt elämäkerrallisuus tarjosi musiikin kerronnalle syvemmän, dramaattisia käänteitä tarjoavan pohjavireen. 

Tšaikovskin kolme viimeistä sinfoniaa käsittelee kiellettyä, kohtalonomaista rakkautta, jota yksilön tahdonvoima ei kykene vastustamaan. Kuudes (1893) huipensi trilogian kouriintuntuvasti myös tosielämässä, sillä hän kuoli vain runsas viikko sinfonian kantaesityksen jälkeen. Arveltiin, että hänet olisi joko murhattu tai pakotettu itsemurhaan kostoksi paljastuneesta suhteestaan nuoreen sukulaispoikaan; todennäköisesti hän kuoli kuitenkin äkilliseen koleramyrkytykseen. Runsaat yhteensattumat ovat pitäneet huhut virkeinä näihin päiviin saakka.

Sinfonian lisänimi Pateettinen on Tšaikovskin veljen Modestin keksimä, ja harhaanjohtavasti käännetty. Venäjän kielessä pateettinen ei nimittäin tarkoita mahtipontista tai paatoksellista vaan pikemminkin tunteellista, intohimoista. Roihuavilla rakkauden tunnustuksilla alkava sinfonia päättyy pohjattomaan epätoivoon, kenties jopa kuolemaan.

Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestari ja taiteellinen johtaja Jukka-Pekka Saraste (s. 1956) on vakiinnuttanut asemansa yhtenä sukupolvensa merkittävimmistä kapellimestareista. Heinolassa syntynyt ja viulistina uransa aloittanut Saraste tunnetaan monipuolisuudestaan sekä syvällisestä ja eheästä musiikillisesta näkemyksestään. Sarasteella on erityisen vahva yhteys Beethovenin, Brucknerin, Šostakovitšin, Stravinskin ja Sibeliuksen teoksiin, ja hän on kansainvälisesti tunnustettu Mahler-tulkinnoistaan.

Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestarina ja taiteellisena johtajana Saraste korostaa suomalaisen musiikkielämän hienoutta. ”Yleisön uteliaisuus uusia teoksia ja musiikissa tapahtuvia ilmiöitä kohtaan on ainutlaatuista. Musiikki ja kulttuuri yleensäkin koetaan tärkeäksi osaksi kykyä ymmärtää elämän arvoituksellisuutta.”

Saraste on työskennellyt Radion sinfoniaorkesterin, Toronton sinfoniaorkesterin, Kölnin WDR-sinfoniaorkesterin, Oslon filharmonikkojen ja Skotlannin kamariorkesterin ylikapellimestarina. Lisäksi hän on säännöllinen vierailija maailman huippuorkesterien johdossa. Saraste on toiminut BBC:n sinfoniaorkesterin päävierailijana ja johtanut viime konserttikausilla muun muassa Pariisin orkesteria, Lontoon Philharmonia-orkesteria, Zürichin Tonhalle-orkesteria, Berliinin Staatskapellea sekä Clevelandin orkesteria, Bostonin, Chicagon ja San Franciscon sinfoniaorkestereita sekä New Yorkin filharmonikkoja.

Saraste pitää tärkeänä uransa alussa olevien muusikoiden valmennusta ja mentorointia. Hän on perustanut LEAD!-säätiön, jonka kansainvälisiä orkesteriprojekteja on toteutettu muun muassa Ruotsissa, Sveitsissä, Saksassa ja Bulgariassa. Vuonna 2020 hän perusti vuosittaisen Fiskars Summer Festival -tapahtuman foorumiksi sekä suomalaisille että kansainvälisille taiteilijoille, jotta nämä voivat välittää kokemustaan seuraavalle muusikkosukupolvelle.

Jukka-Pekka Saraste on palkittu ansioistaan musiikin alalla Pro Finlandia -mitalilla, säveltaiteen valtionpalkinnolla ja Suomen Leijonan komentajamerkillä.

Hayato Suminon (s. 1995) pianotaiteella on ystäviä ympäri maailmaa konserttisaleissa ja sosiaalisessa mediassa, jossa Suminolla on yli 2,2 miljoonaa seuraajaa. Sumino on esiintynyt monien maailman johtavien orkestereiden kanssa, kuten Tokion NHK- ja Yomiuri Nippon -sinfoniaorkestereiden, Tokion ja Japanin filharmonisten orkestereiden sekä Baltimoren ja Chicagon sinfoniaorkestereiden kanssa. Suminolle myönnettiin viime vuonna Schleswig-Holsteinin musiikkifestivaalin Leonard Bernstein -palkinto sekä kaksi Opus Klassik -palkintoa.

Marraskuussa 2025 Sumino teki historiaa järjestämällä kaikkien aikojen ensimmäisen pianoresitaalin Yokohaman K-Arenalla, joka on yksi Japanin suurimmista keikka-areenoista. Guinnessin ennätyskirja tunnusti konsertin yli 18 tuhannen myydyn lipun perusteella suurimmaksi sisätiloissa järjestetyksi pianoresitaaliksi.

Viime kaudella Sumino debytoi Pekingin musiikkifestivaalilla, jossa hän tulkitsi Prokofjevin kolmannen pianokonserton BBC:n filharmonisen orkesterin kanssa John Storgårdsin johdolla. Sumino kiersi myös ensi kertaa Eurooppaa brittiläisen Aurora-kamariorkesterin solistina. Kuluvalla kaudella Sumino suuntaa mm. Zürichin Tonhalle-orkesterin, Kölnin filharmonian ja Los Angelesin filharmonikkojen solistiksi. Sumino on opiskellut myös insinööritieteiden maisteriksi Tokiossa.

Periaate huippumuusikoiden säännöllisestä orkesteritoiminnasta on pysynyt elinvoimaisena näihin päiviin saakka. Yli 140 toimintavuotensa aikana Helsingin kaupunginorkesteri on kantaesittänyt valtaosan Jean Sibeliuksen sinfonisesta tuotannosta säveltäjän itsensä johdolla ja jatkaa oman aikansa musiikin esittämistä tilaamalla teoksia sekä kansainvälisiltä että kotimaisilta säveltäjiltä. 

Vuosittain yli 100 000 kuulijaa tavoittava, nykyisellään 102 muusikon vahvuinen Helsingin kaupunginorkesteri on kasvanut tärkeäksi osaksi helsinkiläisten kulttuurillista pääomaa. Kaupunginorkesterin työ koskettaa niitäkin, jotka syystä tai toisesta eivät pääse konsertteihin Musiikkitaloon. Orkesteri esiintyy erilaisissa kokoonpanoissa eri puolilla Helsinkiä sekä tarjoaa lapsille ja nuorille esiintymismahdollisuuksia ja tavoittaa erityisryhmiä monipuolisen yleisötyön kautta. Orkesterin vuonna 2000 käynnistämä kummilapsitoiminta on laajentunut koko Helsingin laajuiseksi Kulttuurin kummilapset -toiminnaksi.

Helsingin lisäksi orkesteri tavoittaa monipuolisesti myös kansainvälisiä yleisöjä konsertoimalla ulkomailla ja levyttämällä aktiivisesti. Verkossa sekä suorina että jälkilähetyksinä nähtävät HKO Screen -konsertit sekä taustoittavat haastattelut tuovat katsojat ympäri maailman lähemmäs soivan taideteoksen syntyprosessia.

Orkesterin ylikapellimestarina ja taiteellisena johtajana on toiminut vuodesta 2023 alkaen Jukka-Pekka Saraste. Kausilla 2026–2028 päävierailijan paikan täyttää orkesteri itse ilman kapellimestaria soitettavilla konserteilla, joiden ohjelmistosta vastaavat muusikot itse.