Ohjelma

Johannes Brahms (1833–1897) kulki rohkeasti vastavirtaan. Siinä missä monet aikalaiset vannoivat romanttisen ohjelmamusiikin nimeen, Brahms pysyi uskollisena ihanteille, joissa subjektiivinen sisältö sublimoidaan ankarien muotorakenteiden puitteissa. Tähän nähden on luonnollista, että hän sävelsi suuren määrän klassishenkistä soitinmusiikkia, esimerkiksi jousikvartettoja, pianotrioja, viulusonaatteja ja sinfonioita. Myös Brahmsin neljä soolokonserttoa – kaksi pianolle, yksi viululle, yksi viululle ja sellolle – alleviivaavat musiikillisen substanssin merkitystä. Ne välttävät tietoisesti pinnallisia temppuja, joiden avulla yleisön leuat loksahtaisivat auki. 

Viulukonsertto syntyi vuonna 1878 Brahmsin ystävälle, viuluvirtuoosi Joseph Joachimille. Joachim vaikutti ratkaisevasti soolo-osuuden muotoutumiseen ja myös sävelsi ensimmäisen osan vaativan kadenssin. Teos sai kantaesityksensä Leipzigissä 1879 Brahmsin johdolla. Sinfonisesti sommiteltu konsertto sai aluksi ristiriitaisen vastaanoton, ja useat kuuluisat viulistit kieltäytyivät esittämästä sitä vedoten epäviulistiseen soolo-osuuteen. Nykyään jokainen itseään kunnioittava solisti on edes kerran tarttunut Brahmsin viulukonserttoon, joka on eräs kaikkein suosituimpia ja esitetyimpiä teoksia lajissaan. Unkarilaisin sävyin maustettu vauhdikas finaali on tuttu jopa heille, jotka eivät muuten klassista musiikkia kuuntele. 

Richard Strauss (1864–1949) sävelsi kymmenen sinfonista runoa, joissa värikäs soitinnus yhdistyy fantastisiin aiheisiin ja täyteläiseen, myöhäisromanttiseen ilmaisuun. Sarjan kahdeksas teos Ein Heldenleben (Sankarin elämä) valmistui 1898 samaan aikaan Don Quixoten kanssa. Viimeksi mainittu perustuu Cervantesin kuuluisaan romaaniin, joka kertoo surullisesta ritarista. Ein Heldenleben oli tarkoitettu täydentämään Don Quixote -sävelrunoa sikäli, että tässäkin teoksessa pääosassa oli sankarillinen hahmo. Mutta nyt sankari onkin Richard Strauss itse. Ensimmäisissä esityksissä teosta moitittiin tämän takia egomaaniseksi. Nykyään tähän voi suhtautua toisin, sillä aikamme säveltäjän toimenkuvaan kuuluu tehdä itsestään oman elämänsä sankari. Tämä toteutuu joka päivä sosiaalisessa mediassa. Siellä omaa taiteilijaelämää romantisoidaan, nostetaan esiin omia teoksia ja yksityiselämän yksityiskohtia, luodaan vetovoimainen julkinen narratiivi. Taustalla on sama ajatus kuin Straussilla, joka huomautti Ein Heldenlebeniin liittyen: ”Olen yhtä kiinnostava kuin Napoleon.” 

Sävelruno on sekä kunnianosoitus taidemusiikin sankarimyyteille että niiden parodia, se on hävyttömän itsekeskeinen sekä hilpeän itseironinen. Teoksen kuusi osaa muodostavat dynaamisen kokonaisuuden, jossa sankari kohtaa arvostelijoiden pilkkaa mutta myös viettää aikaa nalkuttavan vaimonsa kanssa. Lopussa hän vetäytyy pois maailman melskeestä.

Jean Sibeliuksen (1865–1957) merkittävimmät teokset saivat usein lopullisen muotonsa vasta työläiden korjauskierrosten jälkeen. Esimerkiksi viulukonsertto, sävelrunot Lemminkäinen, Satu ja Bardi sekä ensimmäinen sinfonia kantaesitettiin versioina, joita Sibelius ei sittenkään voinut hyväksyä. 

Kenties kuuluisin esimerkki on silti viides sinfonia (1915–1919), jota Sibelius sävelsi yhteensä seitsemän vuotta ja joka kantaesitettiin peräti kolme kertaa. Kun hän johti ensimmäisen, neliosaisen version, hän oli jo juhlittu kansallissankari ja sai tietenkin ylistävän vastaanoton. Häntä itseään teos ei silti tyydyttänyt. Seuraavilla versioilla hän hamusi kohti yhä yhtenäisempää muotoa, jossa kaikki liittyisi kaikkeen, eikä yksikään teemaesiintymä jäisi ilman luontevaa selitystä. Lähes neljä vuotta ensimmäisen esityksen jälkeen kuullusta lopullisesta versiosta tuli kuin tulikin Sibeliuksen sinfonisen kehityskaaren lakipiste ja soitetuin sinfonia. 

Kolmiosainen sinfonia esittelee niukat aineksensa heti alussa puhaltimilla, jotka ilmaantuvat tyhjästä kuin horisonttia lävistävät auringonsäteet. Pian ne joutuvat taistelemaan elintilastaan paksua pilvipeitettä vastaan, kunnes voimat yhdistyvät ja taivas repeää auki fanfaarien kera. Toinen osa on vähäeleinen muunnelmasarja, jonka melodioissa välähtelee jo aavistuksia finaalista ja sen kuuluisasta joutsenten ylilentoteemasta. Sinfonian päätös on merkillinen: aivan kuin säveltäjä hakkaisi pelin poikki hurmioituneen kiihkon keskellä. Tältäkö turhautuminen kuulostaa? 

Felix Mendelssohn (1809–1847) oli taidemusiikin sunnuntailapsi. Hän syntyi pankkiiriperheeseen, jossa hänen lahjakkuutensa nähtiin varhain ja sen sallittiin kukoistaa. Hän liikkui jo lapsena kulttuuripiireissä ja osasi verkostoitua sekä teki loistavan uran säveltäjänä, pianistina ja kapellimestarina. Mutta menestystarinalla oli varjopuolensa. Mendelssohn alkoi kärsiä pahenevasta itsekritiikistä ja ajautui perfektionistiksi. Hän koki tehneensä parhaat sävellyksensä teinivuosinaan. Lopulta hän oli niin epävarma osaamisestaan, että alkoi pantata partituurejaan.

Eräs pihdatuksi joutuneista teoksista on Lontoon filharmonisen seuran tilauksesta syntynyt sinfonia A-duurissa. Kantaesitys Lontoossa keväällä 1833 oli menestys, mutta Mendelssohn ei ollut tyytyväinen ja teki partituurista uuden version. Sekään ei hänelle kelvannut, ja teos painettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Sinfonia on saanut järjestysnumeron neljä, vaikka se kronologisesti on Mendelssohnin kolmas.

Teoksen taustalla on Mendelssohnin matka Italiaan vuonna 1830: esimerkiksi toisen osan innoittajana on toiminut uskonnollinen kulkue Napolissa. Mendelssohnille sinfonian jatkuva suosio olisi ollut yllätys. Hän ei olisi arvannut yleisön ja muusikoiden rakastavan musiikin aurinkoisuutta ja soitinnuksen briljantteja tehoja. Sen sijaan hän olisi murehtinut jotakin omasta mielestään jähmeää äänenkuljetusta. Tällainen ihmelapsen kohtalo voi olla.

Pjotr Tšaikovskin (1840–1893) kamppailu seksuaalisen identiteetin kanssa kulminoitui vuonna 1878. Silloin hänen kulissiavioliittonsa nuoreen naisoppilaaseen kaatui ennen kuin se ehti kunnolla alkaa. Hän joutui myöntämään olevansa homoseksuaali, tosin vain itselleen, mutta pakeni silti varmuuden vuoksi skandaalia Sveitsiin ja Italiaan, jotta saisi säveltää rauhassa juoruilta ja vainoilta. Kriisi vapautti Tšaikovskin taiteellisesti aivan uudelle tasolle. Etenkin sinfonioihin ilmestynyt elämäkerrallisuus tarjosi musiikin kerronnalle syvemmän, dramaattisia käänteitä tarjoavan pohjavireen. 

Tšaikovskin kolme viimeistä sinfoniaa käsittelee kiellettyä, kohtalonomaista rakkautta, jota yksilön tahdonvoima ei kykene vastustamaan. Kuudes (1893) huipensi trilogian kouriintuntuvasti myös tosielämässä, sillä hän kuoli vain runsas viikko sinfonian kantaesityksen jälkeen. Arveltiin, että hänet olisi joko murhattu tai pakotettu itsemurhaan kostoksi paljastuneesta suhteestaan nuoreen sukulaispoikaan; todennäköisesti hän kuoli kuitenkin äkilliseen koleramyrkytykseen. Runsaat yhteensattumat ovat pitäneet huhut virkeinä näihin päiviin saakka.

Sinfonian lisänimi Pateettinen on Tšaikovskin veljen Modestin keksimä, ja harhaanjohtavasti käännetty. Venäjän kielessä pateettinen ei nimittäin tarkoita mahtipontista tai paatoksellista vaan pikemminkin tunteellista, intohimoista. Roihuavilla rakkauden tunnustuksilla alkava sinfonia päättyy pohjattomaan epätoivoon, kenties jopa kuolemaan.

Pjotr Tšaikovskin (1840–1893) kamppailu seksuaalisen identiteetin kanssa kulminoitui vuonna 1878. Silloin hänen kulissiavioliittonsa nuoreen naisoppilaaseen kaatui ennen kuin se ehti kunnolla alkaa. Hän joutui myöntämään olevansa homoseksuaali, tosin vain itselleen, mutta pakeni silti varmuuden vuoksi skandaalia Sveitsiin ja Italiaan, jotta saisi säveltää rauhassa juoruilta ja vainoilta. Kriisi vapautti Tšaikovskin taiteellisesti aivan uudelle tasolle. Etenkin sinfonioihin ilmestynyt elämäkerrallisuus tarjosi musiikin kerronnalle syvemmän, dramaattisia käänteitä tarjoavan pohjavireen. 

Tšaikovskin kolme viimeistä sinfoniaa käsittelee kiellettyä, kohtalonomaista rakkautta, jota yksilön tahdonvoima ei kykene vastustamaan. Kuudes (1893) huipensi trilogian kouriintuntuvasti myös tosielämässä, sillä hän kuoli vain runsas viikko sinfonian kantaesityksen jälkeen. Arveltiin, että hänet olisi joko murhattu tai pakotettu itsemurhaan kostoksi paljastuneesta suhteestaan nuoreen sukulaispoikaan; todennäköisesti hän kuoli kuitenkin äkilliseen koleramyrkytykseen. Runsaat yhteensattumat ovat pitäneet huhut virkeinä näihin päiviin saakka.

Sinfonian lisänimi Pateettinen on Tšaikovskin veljen Modestin keksimä, ja harhaanjohtavasti käännetty. Venäjän kielessä pateettinen ei nimittäin tarkoita mahtipontista tai paatoksellista vaan pikemminkin tunteellista, intohimoista. Roihuavilla rakkauden tunnustuksilla alkava sinfonia päättyy pohjattomaan epätoivoon, kenties jopa kuolemaan.

Kapellimestari Eva Ollikainen kuuluu aikamme johtaviin kapellimestareihin. Hän on aiemmin toiminut Islannin sinfoniaorkesterin ylikapellimestarina ja taiteellisena johtajana sekä ruotsalaisen Pohjoismaisen kamariorkesterin ylikapellimestarina.

Kaudella 2026/2027 Ollikainen debytoi muun muassa New Yorkin filharmonikkojen, Washingtonin kansallisen sinfoniaorkesterin, Bamberger Symphonikerin, hr-Sinfonieorchesterin, Toulousen kansallisorkesterin, Sydneyn sinfoniaorkesterin, Melbournen sinfoniaorkesterin ja Singaporen sinfoniaorkesterin kanssa. Hän palaa myös Los Angelesin filharmonikkojen, Ruotsin radion sinfoniaorkesterin ja Wiener Symphonikerin eteen sekä johtaa useita muita kansainvälisiä vierailukonsertteja. Lisäksi hänet nähtiin jälleen BBC Proms-festivaaleilla BBC:n sinfoniaorkesterin kanssa.

Nykymusiikista kiinnostunut Eva Ollikainen on johtanut Islannin sinfoniaorkesterin ylikapellimestarikaudellaan laajasti nykyohjelmistoa. Huhtikuussa 2026 Ollikainen ja Islannin sinfoniaorkesteri julkaisivat Chandos-levymerkillä Arvo Pärtin sinfonioiden kokonaislevytyksen, joka sai osakseen laajaa kriitikoiden kiitosta.

Ollikainen opiskeli Sibelius-Akatemiassa Leif Segerstamin ja Jorma Panulan johdolla ja voitti Jorma Panula -kapellimestarikilpailun 21-vuotiaana. Nuorten muusikoiden tukeminen on hänelle edelleen sydämenasia. Hän opettaa säännöllisesti Sibelius-Akatemiassa ja pitää mestarikursseja eri puolilla Eurooppaa.

”Hänen soitossaan on niin paljon hienoa niin musiikillisesti kuin viulistis-teknisesti. Jousenvaihdossa ei koskaan kuulu mitään ylimääräistä, mikä tuottaa laulavuutta ja vaivattomuutta”, totesi Sibelius-viulukilpailun 2022 tuomariston puheenjohtaja Sakari Oramo kilpailun suvereenista voittajasta, eteläkorealaisesta Inmo Yangista (s. 1995). 

Jo vuonna 2015 Yang voitti Genovan Paganini-kilpailun sen nuorimpana osanottajana ja sai Genovassa tunnustuksen parhaasta nykymusiikkiesityksestä. Myös Sibelius-kilpailussa Yang palkittiin parhaasta tilausteoksen, Magnus Lindbergin Capricen, esityksestä. Kilpailuvoitto toi Yangin HKO:n solistiksi seuraavan vuoden suomalaisen musiikin päivän konserttiin.

HKO saa tänä iltana Yangista solistin, joka on soittanut niin New Yorkin ja Los Angelesin filharmonikkojen, Ranskan kansallisorkesterin, Orchestre de la Suisse Romanden, BBC:n sinfoniaorkesterin, Dresdenin filharmonikkojen kuin Hongkongin ja Soulin filharmonisen orkesterin kanssa.

Yang on opiskellut Korean kansallisessa taideyliopistossa, Bostonin New England Conservatory of Musicissa, Kronbergin akatemiassa ja Hanns Eislerin musiikkikorkeakoulussa Berliinissä, jossa viulisti tällä hetkellä asuu. 

Yang soittaa Stretton Societyn jäsenen lainaamalla Giuseppe Guarneri del Gesù -viululla, joka on rakennettu vuonna 1743 Cremonassa. Viulun myyttinen lempinimi ”Carrodus” juontuu 1800-luvulla eläneestä englantilaisviulisti John Tiplady Carroduksesta, jonka on kerrottu soittaneen Paganinin itsensä uhkapelissä häviämää viulua. 

Periaate huippumuusikoiden säännöllisestä orkesteritoiminnasta on pysynyt elinvoimaisena näihin päiviin saakka. Yli 140 toimintavuotensa aikana Helsingin kaupunginorkesteri on kantaesittänyt valtaosan Jean Sibeliuksen sinfonisesta tuotannosta säveltäjän itsensä johdolla ja jatkaa oman aikansa musiikin esittämistä tilaamalla teoksia sekä kansainvälisiltä että kotimaisilta säveltäjiltä. 

Vuosittain yli 100 000 kuulijaa tavoittava, nykyisellään 102 muusikon vahvuinen Helsingin kaupunginorkesteri on kasvanut tärkeäksi osaksi helsinkiläisten kulttuurillista pääomaa. Kaupunginorkesterin työ koskettaa niitäkin, jotka syystä tai toisesta eivät pääse konsertteihin Musiikkitaloon. Orkesteri esiintyy erilaisissa kokoonpanoissa eri puolilla Helsinkiä sekä tarjoaa lapsille ja nuorille esiintymismahdollisuuksia ja tavoittaa erityisryhmiä monipuolisen yleisötyön kautta. Orkesterin vuonna 2000 käynnistämä kummilapsitoiminta on laajentunut koko Helsingin laajuiseksi Kulttuurin kummilapset -toiminnaksi.

Helsingin lisäksi orkesteri tavoittaa monipuolisesti myös kansainvälisiä yleisöjä konsertoimalla ulkomailla ja levyttämällä aktiivisesti. Verkossa sekä suorina että jälkilähetyksinä nähtävät HKO Screen -konsertit sekä taustoittavat haastattelut tuovat katsojat ympäri maailman lähemmäs soivan taideteoksen syntyprosessia.

Orkesterin ylikapellimestarina ja taiteellisena johtajana on toiminut vuodesta 2023 alkaen Jukka-Pekka Saraste. Kausilla 2026–2028 päävierailijan paikan täyttää orkesteri itse ilman kapellimestaria soitettavilla konserteilla, joiden ohjelmistosta vastaavat muusikot itse.