Ohjelma

Anatoli Ljadov (1855–1914) työskenteli sävellyksen ja musiikin teorian opettajana Pietarin konservatoriossa, jossa hänen oppilaitaan olivat muun muassa Sergei Prokofjev ja Nikolai Miaskovski. Säveltäjänä Ljadov ei kärsinyt ideoiden puutteesta. Pitkäjänteinen, keskittynyt työskentely ei häneltä kuitenkaan sujunut, ja tuotanto jäi suppeaksi. Ei siksi ole yllättävää, että tuotannon painopiste on lyhyissä, joko pianolle tai orkesterille kirjoitetuissa miniatyyreissa. Kaikki laajat teokset, esimerkiksi apokalypsia käsittelevä ooppera, jäivät idean asteelle. Silkka jahkailu myös turmeli Ljadovin mahdollisuudet luoda nimeä Venäjän ulkopuolella. Kun Venäläinen baletti vuonna 1909 tilasi häneltä uuden teoksen, mitään ei tapahtunut. Tästä syystä tilaus siirtyi nuorelle herralle nimeltä Igor Stravinsky, joka sävelsi Tulilinnun.

Ljadovin orkesterikappaleista eräs suosituimmista on Kikimora (1909). Se perustuu legendaan ilkeämielisestä noidasta, joka asuu kellarissa tai uunin takana ja mielellään häiriköi ja särkee astioita. Ljadovin versiossa noita varttuu vuorilla, kiinnostuu muusta maailmasta ja alkaa terrorisoida sitä. Lyhyt kappale on rikkaiden orkesterivärien ja uhkaavien tunnelmien juhlaa.

Olli Mustonen (s. 1967) on luonut kansainvälistä mainetta ensin pianistina ja sitten kapellimestarina. Myös säveltäminen oli alusta asti Mustoselle merkityksellinen tapa ilmaista itseään, ja jo 1970-luvulla hän ryhtyi opiskelemaan sävellystä Einojuhani Rautavaaran johdolla. Mustosen sävelkieli voi uusklassisine, minimalistisine ja värikkään fantastisine piirteineen tuoda mieleen hänen mentorinsa Rodion Štšedrinin musiikin. Monet teokset liittyvät kansallisiin aiheisiin ja kansanperinteeseen, minkä johdosta Mustosta on luonnehdittu ”nykyaikaiseksi kansallisromantikoksi”. Tuotannon painopiste on orkesteri- ja kamarimusiikissa. Vuonna 2014 Helsingin kaupunginorkesteri kantaesitti Mustosen johdolla häneltä tilatun toisen sinfonian Johannes Angelos.

Kolmas sinfonia Taivaanvalot sai kantaesityksensä kamariteoksena tenorille, sellolle ja pianolle vuonna 2016. Tähtäimessä oli kuitenkin alusta asti versio tenorille ja orkesterille, joka sai kantaesityksensä Turussa vuonna 2022. Solisti oli Ian Bostridge, ja Turun kaupunginorkesteria johti Mustonen itse. Sinfonia perustuu Kalevalasta tuttuun tarinaan: Pohjolan emäntä vangitsee niin auringon kuin kuun ja Kalevalan kansa jää pimeyteen. Tekstin on kääntänyt englanniksi Keith Bosley. Teos on yksiosainen ja etenee mosaiikin lailla kohtauksesta toiseen. Lopussa soi vokaaliisi, joka manaa esiin auringonnousun. 

Vuonna 1918 Sergei Prokofjev (1891–1953) jätti taakseen Venäjän luodakseen kansainvälistä uraa pianistina ja säveltäjänä. Kun Chicagon ooppera tilasi Rakkauden kolmeen appelsiiniin, hän innostui oitis suunnittelemaan jo seuraavaa oopperaa. Tulienkeli valmistui vuonna 1927. Ensi-iltaa kaavailtiin Berliiniin, mutta hanke meni puihin. Prokofjev yritti turhaan saada muita oopperataloja kiinnostumaan teoksestaan. Tulienkeli sai ensi-iltansa vasta hänen kuolemansa jälkeen. 

Prokofjevia harmitti partituurin hautautuminen, joten loppuvuodesta 1928 hän kirjoitti c-molli-sinfonian, jonka materiaali perustuu oopperan musiikkiin. Teos sai kantaesityksensä Pariisissa keväällä 1929 Pierre Monteux’n johdolla. 

Tulienkeli perustuu Valeri Brjusovin goottilaiseen romaaniin. Päähenkilö Renata tuntee eroottista vetoa tulienkeliä kohtaan – epäselväksi jää onko se oikeasti edes olemassa. Tarinaan kuuluu myös kaksintaistelu, mustaa magiaa ja nunnien orgia. Lopussa inkvisitio tuomitsee Renatan roviolle. Oopperan musiikki on juuri niin rajua kuin yllä olevan perusteella voisi kuvitella. Sinfoniassa Prokofjev on käyttänyt useita, muun muassa Renataan liittyviä sävelaiheita uusien aiheiden lähtökohtana. Hän ei kuitenkaan ole pehmentänyt Tulienkelin hurjaa ilmaisuvoimaa, ja lyyristä toista osaa lukuun ottamatta tunnelma on yleensä joko kuumeinen tai räjähtelevä. 

Felix Mendelssohn (1809–1847) oli taidemusiikin sunnuntailapsi. Hän syntyi pankkiiriperheeseen, jossa hänen lahjakkuutensa nähtiin varhain ja sen sallittiin kukoistaa. Hän liikkui jo lapsena kulttuuripiireissä ja osasi verkostoitua sekä teki loistavan uran säveltäjänä, pianistina ja kapellimestarina. Mutta menestystarinalla oli varjopuolensa. Mendelssohn alkoi kärsiä pahenevasta itsekritiikistä ja ajautui perfektionistiksi. Hän koki tehneensä parhaat sävellyksensä teinivuosinaan. Lopulta hän oli niin epävarma osaamisestaan, että alkoi pantata partituurejaan.

Eräs pihdatuksi joutuneista teoksista on Lontoon filharmonisen seuran tilauksesta syntynyt sinfonia A-duurissa. Kantaesitys Lontoossa keväällä 1833 oli menestys, mutta Mendelssohn ei ollut tyytyväinen ja teki partituurista uuden version. Sekään ei hänelle kelvannut, ja teos painettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Sinfonia on saanut järjestysnumeron neljä, vaikka se kronologisesti on Mendelssohnin kolmas.

Teoksen taustalla on Mendelssohnin matka Italiaan vuonna 1830: esimerkiksi toisen osan innoittajana on toiminut uskonnollinen kulkue Napolissa. Mendelssohnille sinfonian jatkuva suosio olisi ollut yllätys. Hän ei olisi arvannut yleisön ja muusikoiden rakastavan musiikin aurinkoisuutta ja soitinnuksen briljantteja tehoja. Sen sijaan hän olisi murehtinut jotakin omasta mielestään jähmeää äänenkuljetusta. Tällainen ihmelapsen kohtalo voi olla.

Pjotr Tšaikovskin (1840–1893) kamppailu seksuaalisen identiteetin kanssa kulminoitui vuonna 1878. Silloin hänen kulissiavioliittonsa nuoreen naisoppilaaseen kaatui ennen kuin se ehti kunnolla alkaa. Hän joutui myöntämään olevansa homoseksuaali, tosin vain itselleen, mutta pakeni silti varmuuden vuoksi skandaalia Sveitsiin ja Italiaan, jotta saisi säveltää rauhassa juoruilta ja vainoilta. Kriisi vapautti Tšaikovskin taiteellisesti aivan uudelle tasolle. Etenkin sinfonioihin ilmestynyt elämäkerrallisuus tarjosi musiikin kerronnalle syvemmän, dramaattisia käänteitä tarjoavan pohjavireen. 

Tšaikovskin kolme viimeistä sinfoniaa käsittelee kiellettyä, kohtalonomaista rakkautta, jota yksilön tahdonvoima ei kykene vastustamaan. Kuudes (1893) huipensi trilogian kouriintuntuvasti myös tosielämässä, sillä hän kuoli vain runsas viikko sinfonian kantaesityksen jälkeen. Arveltiin, että hänet olisi joko murhattu tai pakotettu itsemurhaan kostoksi paljastuneesta suhteestaan nuoreen sukulaispoikaan; todennäköisesti hän kuoli kuitenkin äkilliseen koleramyrkytykseen. Runsaat yhteensattumat ovat pitäneet huhut virkeinä näihin päiviin saakka.

Sinfonian lisänimi Pateettinen on Tšaikovskin veljen Modestin keksimä, ja harhaanjohtavasti käännetty. Venäjän kielessä pateettinen ei nimittäin tarkoita mahtipontista tai paatoksellista vaan pikemminkin tunteellista, intohimoista. Roihuavilla rakkauden tunnustuksilla alkava sinfonia päättyy pohjattomaan epätoivoon, kenties jopa kuolemaan.

Pjotr Tšaikovskin (1840–1893) kamppailu seksuaalisen identiteetin kanssa kulminoitui vuonna 1878. Silloin hänen kulissiavioliittonsa nuoreen naisoppilaaseen kaatui ennen kuin se ehti kunnolla alkaa. Hän joutui myöntämään olevansa homoseksuaali, tosin vain itselleen, mutta pakeni silti varmuuden vuoksi skandaalia Sveitsiin ja Italiaan, jotta saisi säveltää rauhassa juoruilta ja vainoilta. Kriisi vapautti Tšaikovskin taiteellisesti aivan uudelle tasolle. Etenkin sinfonioihin ilmestynyt elämäkerrallisuus tarjosi musiikin kerronnalle syvemmän, dramaattisia käänteitä tarjoavan pohjavireen. 

Tšaikovskin kolme viimeistä sinfoniaa käsittelee kiellettyä, kohtalonomaista rakkautta, jota yksilön tahdonvoima ei kykene vastustamaan. Kuudes (1893) huipensi trilogian kouriintuntuvasti myös tosielämässä, sillä hän kuoli vain runsas viikko sinfonian kantaesityksen jälkeen. Arveltiin, että hänet olisi joko murhattu tai pakotettu itsemurhaan kostoksi paljastuneesta suhteestaan nuoreen sukulaispoikaan; todennäköisesti hän kuoli kuitenkin äkilliseen koleramyrkytykseen. Runsaat yhteensattumat ovat pitäneet huhut virkeinä näihin päiviin saakka.

Sinfonian lisänimi Pateettinen on Tšaikovskin veljen Modestin keksimä, ja harhaanjohtavasti käännetty. Venäjän kielessä pateettinen ei nimittäin tarkoita mahtipontista tai paatoksellista vaan pikemminkin tunteellista, intohimoista. Roihuavilla rakkauden tunnustuksilla alkava sinfonia päättyy pohjattomaan epätoivoon, kenties jopa kuolemaan.

Olli Mustonen on ainutlaatuinen ilmiö nykyajan musiikkielämässä. Rahmaninovin, Busonin, Enescun ja muiden suurten muusikoiden jalanjälkiä seuraten Mustonen toimii suvereenisti kolmoisroolissa: säveltäjänä, pianistina ja kapellimestarina. Vuosina 2023–25 Olli Mustonen oli Lapin kamariorkesterin päävierailija ja toimi sitä ennen Turun filharmonisen orkesterin taiteellisena johtajana. 

Keväällä 1987 Helsingin kaupunginorkesteri lähti ylikapellimestarinsa Okko Kamun kanssa Euroopan-kiertueelle, jolla solistina Griegin pianokonserttoa soitti tuolloin 19-vuotias Olli Mustonen. HKO:n kapellimestarina Mustonen debytoi keväällä 1998, kun hän johti Finlandia-talolla ja Tampereen-vierailukonsertissa Brahmsin toisen sinfonian ja Prokofjevin toisen viulukonserton solistinaan Pekka Kuusisto. Vuosien saatossa Mustonen on nähty HKO:n edessä niin kapellimestarin korokkeella kuin pianopenkillä, ja orkesteri vastasi myös säveltäjän toisen sinfonian kantaesityksestä vuonna 2014.

Mustosen vaikuttava kansainvälinen ura on vienyt hänet konsertoimaan ympäri maailman. Hän on esiintynyt muun muassa Berliinin, New Yorkin ja Los Angelesin filharmonikkojen kanssa sekä Chicago Symphonyn, Cleveland Orchestran, Kuninkaallisen Concertgebouw-orkesterin, Orchestre de Paris’n, Zürichin Tonhalle-orkesterin ja Lontoon kaikkien sinfoniaorkestereiden kanssa.

Olli Mustonen sai vuoden 2019 Hindemith-musiikkipalkinnon. Mustonen on palkittu myös Suomen kulttuuriministeriön Suomi-palkinnolla, ja hänelle on myönnetty Suomen Leijonan ritarikunnan Pro Finlandia -mitali.

Ian Bostridgen (s. 1964) poikkeuksellinen ura on vienyt hänet maailman merkittävimpiin konserttisaleihin, orkestereihin ja oopperataloihin. Hänet tunnetaan erityisesti Schubertin ja Brittenin teosten tulkkina, ja resitaaliuransa puitteissa hän on esiintynyt muun muassa Salzburgin, Edinburghin, Münchenin, Wienin, Aldeburghin ja Schwarzenbergin schubertiadeilla sekä New Yorkin Carnegie Hallin, Baijerin valtionoopperan, Brysselin La Monnaien ja Milanon La Scalan päälavoilla. 

Bostridgen levytykset ovat voittaneet useita merkittäviä kansainvälisiä palkintoja ja olleet ehdolla 15 kertaa Grammy-ehdokkaana. Hänen Thomas Adèsin kanssa tekemänsä Schubertin Winterreise-levytys palkittiin vuoden 2020 International Classical Music Awards -gaalassa. Muista levytyksistä mainittakoon Schubertin Die schöne Müllerin Graham Johnsonin kanssa, Tom Rakewellin oopperarooli Stravinskyn Hulttion tiessä Sir John Eliot Gardinerin johdolla sekä Belmonten rooli Mozartin Ryöstö seraljista -oopperassa William Christien johdolla.

Myös tutkijana ja kirjailijana kansainvälisesti arvostettu Bostridge väitteli tohtoriksi historiasta Oxfordin yliopistosta 1990 aiheenaan 1600–1700-lukujen noituus. Hänen kirjansa Schubertin Talvinen matka (2015) on käännetty suomeksikin ja se perkaa säveltäjän Winterreise-laulusarjan perinpohjaisesti. Bostridgelle myönnettiin brittiläisen imperiumin ritarikunnan CBE-luokan tunnustus vuoden 2004 kunniamerkkien jaossa.

Periaate huippumuusikoiden säännöllisestä orkesteritoiminnasta on pysynyt elinvoimaisena näihin päiviin saakka. Yli 140 toimintavuotensa aikana Helsingin kaupunginorkesteri on kantaesittänyt valtaosan Jean Sibeliuksen sinfonisesta tuotannosta säveltäjän itsensä johdolla ja jatkaa oman aikansa musiikin esittämistä tilaamalla teoksia sekä kansainvälisiltä että kotimaisilta säveltäjiltä. 

Vuosittain yli 100 000 kuulijaa tavoittava, nykyisellään 102 muusikon vahvuinen Helsingin kaupunginorkesteri on kasvanut tärkeäksi osaksi helsinkiläisten kulttuurillista pääomaa. Kaupunginorkesterin työ koskettaa niitäkin, jotka syystä tai toisesta eivät pääse konsertteihin Musiikkitaloon. Orkesteri esiintyy erilaisissa kokoonpanoissa eri puolilla Helsinkiä sekä tarjoaa lapsille ja nuorille esiintymismahdollisuuksia ja tavoittaa erityisryhmiä monipuolisen yleisötyön kautta. Orkesterin vuonna 2000 käynnistämä kummilapsitoiminta on laajentunut koko Helsingin laajuiseksi Kulttuurin kummilapset -toiminnaksi.

Helsingin lisäksi orkesteri tavoittaa monipuolisesti myös kansainvälisiä yleisöjä konsertoimalla ulkomailla ja levyttämällä aktiivisesti. Verkossa sekä suorina että jälkilähetyksinä nähtävät HKO Screen -konsertit sekä taustoittavat haastattelut tuovat katsojat ympäri maailman lähemmäs soivan taideteoksen syntyprosessia.

Orkesterin ylikapellimestarina ja taiteellisena johtajana on toiminut vuodesta 2023 alkaen Jukka-Pekka Saraste. Kausilla 2026–2028 päävierailijan paikan täyttää orkesteri itse ilman kapellimestaria soitettavilla konserteilla, joiden ohjelmistosta vastaavat muusikot itse.