
Ilotulitus op. 4 (1908) 4'
Sellokonsertto (1970) 23'
Petruška, baletti (1911) 40'
Vuonna 1902 Igor Stravinsky (1882–1971) aloitti sävellysopinnot Nikolai Rimski-Korsakovin johdolla. Rimski merkitsi nuorelle oppilaalle paljon etenkin soitinnuksen mestarina, mutta vähitellen opettajan konservatiivinen maku alkoi muodostua ongelmaksi. Stravinsky halusi pysyä hänelle lojaalina samalla kun kiinnostus ajan uusinta musiikkia kohtaan heräsi. Etenkin sellaiset ranskalaiset säveltäjät kuin Debussy ja Dukas kiehtoivat.
Kesällä 1908 Stravinsky kirjoitti kuudessa viikossa lyhyen orkesterikappaleen Ilotulitus, jossa hän yhdisti Rimskin orkesterivärejä ranskalaiseen sointumaailmaan. Hän lähetti partituurin opettajalleen tietoisena riskeistä. Rimski ei välttämättä nielaisi tällaista musiikkia. Opettajan mielipide jää kuitenkin ikuiseksi mysteeriksi, sillä hän kuoli ennen kuin posti ehti tuoda partituurin tutkittavaksi. Stravinsky omisti kappaleen Rimskin Nadežda-tyttärelle. Hän inhosi sitä.
Ilotulitus sai kantaesityksensä Pietarissa alkuvuodesta 1909. Yleisön joukossa istui Venäläisen baletin impressaario Sergei Djagilev, joka oitis tilasi Stravinskylta baletin. Puolentoista vuoden sisällä Tulilintu oli tehnyt Stravinskysta kuuluisan.
Soolokonserton polttopisteessä on solistin ja orkesterin suhde. Säveltäjä voi nostaa sen esiin joko terveen kilpailuhenkisenä tai korostetun ristiriitaisena. Witold Lutoslawski (1913–1994) kirjoitti sellokonserton, jossa suhde on antagonistinen.
Mestarisolisti Mstslav Rostropovitš oli penännyt Lutoslawskilta teosta jo kauan, mutta mitään ei tapahtunut ennen kuin englantilainen Royal Philharmonic Society tilasi säveltäjältä teoksen sellolle ja orkesterille. Sellokonsertto sai kantaesityksensä Lontoossa 1970. Se aiheutti sensaation ja siitä tuli nopeasti eräs uuden musiikin klassikoista.
Partituuri sisältää aleatorista kontrapunktia, jossa jokaisen muusikon osuus on jokseenkin itsenäinen mutta ainoastaan tiettyjen rajojen puitteissa. Teos koostuu neljästä jaksosta. Sello ja orkesteri ovat alusta asti törmäyskurssilla, ja yhteinen sävel löytyy vain hetkittäin. Tämän on tulkittu heijastavan sekä Lutoslawskin kokemuksia Puolassa kommunismin alla että Rostropovitšin kokemuksia muusikkona, joka avoimesti halveksi Neuvostojohtoa. Lutoslawski kiisti tämän. Tiedostavan kuulijan on silti mahdoton välttää assosiaatioita yksilöön, joka rohkeasti asettuu vastustamaan totalitaarista järjestelmää. Tähän nähden on mielenkiintoista tietää Rostropovitšin ajatelleen solistin ”kuolevan” teoksen loppupuolella. Säveltäjä sanoi, ettei se pidä paikkansa, teoksenhan päättää voitonkulkue. ”Niin niin”, Rostropovitš sanoi, ”mutta se triumfi on tuonpuoleisessa”.
Igor Stravinskyn (1882–1971) ensimmäinen suuri menestys oli Sergei Djagilevin johtamalle Venäläiselle baletille kirjoitettu, Pariisissa vuonna 1910 kantaesitetty Tulilintu. Djagilev takoi kuin rauta on kuuma ja tilasi oitis uuden baletin. Stravinsky alkoi pohtia teosta, josta myöhemmin tulisi Kevätuhri. Samalla hän alkoi kirjoittaa teosta pianolle ja orkesterille, lähtökohtana mielikuva eloon heräävästä nukesta. Djagilev kehotti Stravinskya säveltämään aiheen pohjalta baletin. Yhdessä taiteilija Alexandre Benoisin kanssa Stravinsky loi teoksen, jossa päähenkilö oli Petruška-nukke.
Petruškan ensi-ilta Pariisissa 13.6.1911 oli sensaatio. Huomiota herätti niin musiikki, koreografia ja näyttämöllepano kuin Vaslav Nižinskin suoritus pääroolissa. Myöhemmin Stravinsky laati baletin musiikista sekä piano- että orkesterisarjan. Vuonna 1947 hän teki orkesteripartituurista uuden version.
Olemme laskiaisviikon markkinoilla. Orkesteri kuvaa sen akustista sekamelskaa: myyjät houkuttelevat huudoillaan kojuihinsa, väki nauraa ja metelöi, posetiivit soivat, karuselli pyörii. Nukketeatterista astuu esiin Taikuri joka aloittaa esityksen. Väki ihastelee kolme reippaasti tanssivaa nukkea – Petruškaa, Ballerinaa ja Mauria.
Baletin toisessa kohtauksessa Petruška vihaa Taikuria ja raivoaa kohtaloaan. Lisäksi hän on onnettomasti rakastanut Ballerinaan, joka ei hänestä välitä ollenkaan. Kolmannessa kohtauksessa Mauri ja Ballerina tanssivat intiimisti yhdessä ja Petruška tulee mustasukkaiseksi. Mauri huomaa tämä ja vihastuu.
Laskiaisjuhla jatkuu yhtä iloisen melskeisissä tunnelmissa kuin aiemmin. Kesken ilonpidon kuuluu kauhunhuutoja. Petruška pakenee Mauria, joka saa hänet kiinni ja tappaa hänet miekalla. Taikuri rauhoittelee: ei hätää, katsokaa, se on vain nukke. Mutta yhtäkkiä jostakin kuuluu pilkkaava naurua. Järkytyksekseen Taikuri näkee nukketeatterin katolla Petruškan kummituksen.
Felix Mendelssohn (1809–1847) oli taidemusiikin sunnuntailapsi. Hän syntyi pankkiiriperheeseen, jossa hänen lahjakkuutensa nähtiin varhain ja sen sallittiin kukoistaa. Hän liikkui jo lapsena kulttuuripiireissä ja osasi verkostoitua sekä teki loistavan uran säveltäjänä, pianistina ja kapellimestarina. Mutta menestystarinalla oli varjopuolensa. Mendelssohn alkoi kärsiä pahenevasta itsekritiikistä ja ajautui perfektionistiksi. Hän koki tehneensä parhaat sävellyksensä teinivuosinaan. Lopulta hän oli niin epävarma osaamisestaan, että alkoi pantata partituurejaan.
Eräs pihdatuksi joutuneista teoksista on Lontoon filharmonisen seuran tilauksesta syntynyt sinfonia A-duurissa. Kantaesitys Lontoossa keväällä 1833 oli menestys, mutta Mendelssohn ei ollut tyytyväinen ja teki partituurista uuden version. Sekään ei hänelle kelvannut, ja teos painettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Sinfonia on saanut järjestysnumeron neljä, vaikka se kronologisesti on Mendelssohnin kolmas.
Teoksen taustalla on Mendelssohnin matka Italiaan vuonna 1830: esimerkiksi toisen osan innoittajana on toiminut uskonnollinen kulkue Napolissa. Mendelssohnille sinfonian jatkuva suosio olisi ollut yllätys. Hän ei olisi arvannut yleisön ja muusikoiden rakastavan musiikin aurinkoisuutta ja soitinnuksen briljantteja tehoja. Sen sijaan hän olisi murehtinut jotakin omasta mielestään jähmeää äänenkuljetusta. Tällainen ihmelapsen kohtalo voi olla.
Pjotr Tšaikovskin (1840–1893) kamppailu seksuaalisen identiteetin kanssa kulminoitui vuonna 1878. Silloin hänen kulissiavioliittonsa nuoreen naisoppilaaseen kaatui ennen kuin se ehti kunnolla alkaa. Hän joutui myöntämään olevansa homoseksuaali, tosin vain itselleen, mutta pakeni silti varmuuden vuoksi skandaalia Sveitsiin ja Italiaan, jotta saisi säveltää rauhassa juoruilta ja vainoilta. Kriisi vapautti Tšaikovskin taiteellisesti aivan uudelle tasolle. Etenkin sinfonioihin ilmestynyt elämäkerrallisuus tarjosi musiikin kerronnalle syvemmän, dramaattisia käänteitä tarjoavan pohjavireen.
Tšaikovskin kolme viimeistä sinfoniaa käsittelee kiellettyä, kohtalonomaista rakkautta, jota yksilön tahdonvoima ei kykene vastustamaan. Kuudes (1893) huipensi trilogian kouriintuntuvasti myös tosielämässä, sillä hän kuoli vain runsas viikko sinfonian kantaesityksen jälkeen. Arveltiin, että hänet olisi joko murhattu tai pakotettu itsemurhaan kostoksi paljastuneesta suhteestaan nuoreen sukulaispoikaan; todennäköisesti hän kuoli kuitenkin äkilliseen koleramyrkytykseen. Runsaat yhteensattumat ovat pitäneet huhut virkeinä näihin päiviin saakka.
Sinfonian lisänimi Pateettinen on Tšaikovskin veljen Modestin keksimä, ja harhaanjohtavasti käännetty. Venäjän kielessä pateettinen ei nimittäin tarkoita mahtipontista tai paatoksellista vaan pikemminkin tunteellista, intohimoista. Roihuavilla rakkauden tunnustuksilla alkava sinfonia päättyy pohjattomaan epätoivoon, kenties jopa kuolemaan.
Pjotr Tšaikovskin (1840–1893) kamppailu seksuaalisen identiteetin kanssa kulminoitui vuonna 1878. Silloin hänen kulissiavioliittonsa nuoreen naisoppilaaseen kaatui ennen kuin se ehti kunnolla alkaa. Hän joutui myöntämään olevansa homoseksuaali, tosin vain itselleen, mutta pakeni silti varmuuden vuoksi skandaalia Sveitsiin ja Italiaan, jotta saisi säveltää rauhassa juoruilta ja vainoilta. Kriisi vapautti Tšaikovskin taiteellisesti aivan uudelle tasolle. Etenkin sinfonioihin ilmestynyt elämäkerrallisuus tarjosi musiikin kerronnalle syvemmän, dramaattisia käänteitä tarjoavan pohjavireen.
Tšaikovskin kolme viimeistä sinfoniaa käsittelee kiellettyä, kohtalonomaista rakkautta, jota yksilön tahdonvoima ei kykene vastustamaan. Kuudes (1893) huipensi trilogian kouriintuntuvasti myös tosielämässä, sillä hän kuoli vain runsas viikko sinfonian kantaesityksen jälkeen. Arveltiin, että hänet olisi joko murhattu tai pakotettu itsemurhaan kostoksi paljastuneesta suhteestaan nuoreen sukulaispoikaan; todennäköisesti hän kuoli kuitenkin äkilliseen koleramyrkytykseen. Runsaat yhteensattumat ovat pitäneet huhut virkeinä näihin päiviin saakka.
Sinfonian lisänimi Pateettinen on Tšaikovskin veljen Modestin keksimä, ja harhaanjohtavasti käännetty. Venäjän kielessä pateettinen ei nimittäin tarkoita mahtipontista tai paatoksellista vaan pikemminkin tunteellista, intohimoista. Roihuavilla rakkauden tunnustuksilla alkava sinfonia päättyy pohjattomaan epätoivoon, kenties jopa kuolemaan.
Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestari ja taiteellinen johtaja Jukka-Pekka Saraste (s. 1956) on vakiinnuttanut asemansa yhtenä sukupolvensa merkittävimmistä kapellimestareista. Heinolassa syntynyt ja viulistina uransa aloittanut Saraste tunnetaan monipuolisuudestaan sekä syvällisestä ja eheästä musiikillisesta näkemyksestään. Sarasteella on erityisen vahva yhteys Beethovenin, Brucknerin, Šostakovitšin, Stravinskin ja Sibeliuksen teoksiin, ja hän on kansainvälisesti tunnustettu Mahler-tulkinnoistaan.
Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestarina ja taiteellisena johtajana Saraste korostaa suomalaisen musiikkielämän hienoutta. ”Yleisön uteliaisuus uusia teoksia ja musiikissa tapahtuvia ilmiöitä kohtaan on ainutlaatuista. Musiikki ja kulttuuri yleensäkin koetaan tärkeäksi osaksi kykyä ymmärtää elämän arvoituksellisuutta.”
Saraste on työskennellyt Radion sinfoniaorkesterin, Toronton sinfoniaorkesterin, Kölnin WDR-sinfoniaorkesterin, Oslon filharmonikkojen ja Skotlannin kamariorkesterin ylikapellimestarina. Lisäksi hän on säännöllinen vierailija maailman huippuorkesterien johdossa. Saraste on toiminut BBC:n sinfoniaorkesterin päävierailijana ja johtanut viime konserttikausilla muun muassa Pariisin orkesteria, Lontoon Philharmonia-orkesteria, Zürichin Tonhalle-orkesteria, Berliinin Staatskapellea sekä Clevelandin orkesteria, Bostonin, Chicagon ja San Franciscon sinfoniaorkestereita sekä New Yorkin filharmonikkoja.
Saraste pitää tärkeänä uransa alussa olevien muusikoiden valmennusta ja mentorointia. Hän on perustanut LEAD!-säätiön, jonka kansainvälisiä orkesteriprojekteja on toteutettu muun muassa Ruotsissa, Sveitsissä, Saksassa ja Bulgariassa. Vuonna 2020 hän perusti vuosittaisen Fiskars Summer Festival -tapahtuman foorumiksi sekä suomalaisille että kansainvälisille taiteilijoille, jotta nämä voivat välittää kokemustaan seuraavalle muusikkosukupolvelle.
Jukka-Pekka Saraste on palkittu ansioistaan musiikin alalla Pro Finlandia -mitalilla, säveltaiteen valtionpalkinnolla ja Suomen Leijonan komentajamerkillä.
Sellisti Marko Ylönen kuuluu Suomen kansainvälisesti tunnetuimpiin sellotaiteilijoihin. Hän on toiminut monipuolisesti solistina, kamarimuusikkona, orkesterimuusikkona, taiteellisena johtajana ja pedagogina. Laajan uransa aikana hän on esiintynyt Euroopassa, Yhdysvalloissa, Kiinassa, Japanissa, Etelä-Koreassa, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa sekä levyttänyt runsaasti sellokirjallisuutta muun muassa Ondine-, BIS-, Finlandia- ja Alba-levymerkeille.
Ylösen ohjelmisto ulottuu barokista nykymusiikkiin. Keskeisen sellorepertuaarin lisäksi hän on tehnyt tunnetuksi suomalaisten säveltäjien, kuten Pehr-Henrik Nordgrenin, Einojuhani Rautavaaran, Joonas Kokkosen, Jouni Kaipaisen ja Olli Mustosen teoksia.
Ylönen on palkittu useissa merkittävissä kilpailuissa. Vuonna 1990 hän saavutti palkintosijan Moskovan kansainvälisessä Tšaikovski-kilpailussa, ja vuonna 1996 hän voitti New Yorkissa järjestetyn Concert Artists Guild -kilpailun.
Hän on esiintynyt solistina useimpien suomalaisten orkestereiden sekä muun muassa Camerata Salzburgin, English Chamber Orchestran, The Prague Chamber Orchestran, Adelaide Symphony Orchestran, Melbourne Symphony Orchestran, Stavangerin sinfoniaorkesterin, The Netherlands Chamber Orchestran ja Göteborgin sinfoniaorkesterin kanssa. Resitaaleja hän on soittanut muun muassa New Yorkin Carnegie Hallissa ja Amsterdamin Concertgebouw’ssa.
Ylönen on toiminut Korsholman musiikkijuhlien ja LuostoClassicin taiteellisena johtajana sekä vastaa vuodesta 2026 alkaen Larufestin taiteellisesta suunnittelusta. Sibelius-Akatemian kamarimusiikin professorina hän on työskennellyt vuodesta 2009. Hänen opettajiaan ovat olleet Csaba Szilvay, Erkki Rautio, Heikki Rautasalo ja Heinrich Schiff. Ylönen soittaa 1720-luvulla rakennettua Bartolomeo Cristoforin selloa.
Periaate huippumuusikoiden säännöllisestä orkesteritoiminnasta on pysynyt elinvoimaisena näihin päiviin saakka. Yli 140 toimintavuotensa aikana Helsingin kaupunginorkesteri on kantaesittänyt valtaosan Jean Sibeliuksen sinfonisesta tuotannosta säveltäjän itsensä johdolla ja jatkaa oman aikansa musiikin esittämistä tilaamalla teoksia sekä kansainvälisiltä että kotimaisilta säveltäjiltä.
Vuosittain yli 100 000 kuulijaa tavoittava, nykyisellään 102 muusikon vahvuinen Helsingin kaupunginorkesteri on kasvanut tärkeäksi osaksi helsinkiläisten kulttuurillista pääomaa. Kaupunginorkesterin työ koskettaa niitäkin, jotka syystä tai toisesta eivät pääse konsertteihin Musiikkitaloon. Orkesteri esiintyy erilaisissa kokoonpanoissa eri puolilla Helsinkiä sekä tarjoaa lapsille ja nuorille esiintymismahdollisuuksia ja tavoittaa erityisryhmiä monipuolisen yleisötyön kautta. Orkesterin vuonna 2000 käynnistämä kummilapsitoiminta on laajentunut koko Helsingin laajuiseksi Kulttuurin kummilapset -toiminnaksi.
Helsingin lisäksi orkesteri tavoittaa monipuolisesti myös kansainvälisiä yleisöjä konsertoimalla ulkomailla ja levyttämällä aktiivisesti. Verkossa sekä suorina että jälkilähetyksinä nähtävät HKO Screen -konsertit sekä taustoittavat haastattelut tuovat katsojat ympäri maailman lähemmäs soivan taideteoksen syntyprosessia.
Orkesterin ylikapellimestarina ja taiteellisena johtajana on toiminut vuodesta 2023 alkaen Jukka-Pekka Saraste. Kausilla 2026–2028 päävierailijan paikan täyttää orkesteri itse ilman kapellimestaria soitettavilla konserteilla, joiden ohjelmistosta vastaavat muusikot itse.
Anna-Leena Haikola
Teija Kivinen
Kamran Omarli
Teppo Ali-Mattila
Eva Ballaz
Heini Eklund
Serguei Gonzalez Pavlova
Matilda Haavisto
Linda Hedlund
Siljamari Heikinheimo
Siiri Rasta
Krista Rosenberg
David Seixas
Virpi Taskila
Torsten Tiebout
Lotta Poijärvi
Petteri Poijärvi
Aulikki Haahti-Turunen
Kaarina Ikonen
Tiila Kangas
Carmen Moggach
Liisa Orava
Mariette Reefman
Hajnalka Standi-Pulakka
Anu Airas
Jaakko Laivuori
Lauri Kankkunen
Beata Antikainen
Jaani Helander
Mathias Hortling
Veli-Matti Iljin
Jaakko Rajamäki
Saara Särkimäki
Hans Schröck
Pekka Smolander
Johannes Välja
Ville Väätäinen
Oskari Hänninen
Johane Gonzalez Seijas
Paul Aksman
Eero Ignatius
Tuomo Matero
Joshua Baker
Svenja Dose
Hannu Perttilä
Carlos Yiu Erdocia
Jussi Jaatinen
Nils Rõõmussaar
Samuel Buron-Mousseau
Clara Riccucci
Anna-Maija Korsimaa
Heikki Nikula
Ilkka Marttila
Xavi Castelló Aràndiga
Pietari Huhtinen
Sampo Kuusisto
Antti Ohenoja
Petri Piiparinen


www.helsinginkaupunginorkesteri.fi
helsinki.philharmonic@hel.fi
Helsingin kaupunginorkesteri
Musiikkitalo, Mannerheimintie 13 A, Helsinki
PL 10403, 00099 Helsingin kaupunki